Hiljenneet muistoni

Puhelin edelleen hiljainen... ei viestejä, ei puheluita.... onko nyt jo viides päivä? Vai kuudes? Kaikilla oma elämänsä.... tietävät tilanteen, mutta ilmeisesti kuvittelevat että riittää, kun kerran puhuttiin puhelimessa, vaikka silloin kaikki oli vasta alussa, se oli shokkipuhelua silloin mutta tämä on pahempaa! Nyt, kun tarvitsisin edes jonkinlaista yhteydenottoa, edes joku kysyisi miltä nyt tuntuu mutta ei.

Tää paska elämäni on ollut irrottautumista niin kauan kuin muistan.... ensin silloin kun lukio loppui, jouduin jättämään taakseni ainoan parhaan kaverini, jonka kanssa olin kahdestaan viettänyt viimeiset viisi vuotta tai enemmänkin. Hän halusi vain lähteä maailmalle, ja siinä sitten oltiin ihan yksin, kokonainen vuosi kotona tekemättä mitään, vanhempien ahdisteltavana kun olin niin saamaton.... Sitten muutin pois kotoa, kauas, oli silloin olevinaan niin hyvä vaihtoehto vaikka oli vain pari tuttua paikkakunnalla. Perhe jäi satojen kilometrien päähän, ja sitä henkistä irrottautumista kestikin sitten vuosikausia.... Ja alkoihan se helpottaa sen yhden paskan takia, johon kehittyikin sitten jälleen uusi henkinen riippuvuus. Ja sitten kun hän keksi kyllästyä minuun, olin taas ihan yksin ja kämpälläni seiniä tuijottaen. Ei kavereita, ei ketään. Ei yhteydenottoja. Sitten kun sain hänet takaisin ja aloin luottaa, hän keksikin kyllästyä uudelleen. Kaverit menivät hänen mukanaan. Yksin viikkokausia kämpässäni. Ei yhteydenottoja keneltäkään. Menin siskon luo, kehitin henkisen riippuvuuden, koska muutakaan ei ollut. Sitten jossain vaiheessa oli palattava takaisin tänne, koska tämähän on "koti". Oli totuteltava taas tänne, aloitettava alusta. Ja löysin uuden paskan. Aloin luottaa taas, asuimme "yhdessä" ensimmäistä kertaa elämässäni. Noniin, ja loppu löytyykin sitten täältä. Kyllästyi > tyhjä kämppä> hiljaisuus. Jokainen kiinnekohta pettää, ainoa perusasia, joka elämässäni säilyy, on tämä kämppä. Ja hiljaisuus. Oma olemassaoloni, johon ei liity muita tai mitään. Hiljaisuus näissä seinissä, puhelimessani, päässäni. Irrottautuminen, johon ei koskaan totu. Kaverit, jotka ovat niin helvetin läpinäkyviä siellä jossain kaukaisuudessa, joihin minulla ei mitään oikeutta.

Kukaan ei soita, koska masennan. Ahdistan ja inhotan, vaikka en tunteitani kunnolla edes näytä. Pelkkä tilanteeni riittää. Masennan ja minut on pidettävä kaukana. Suljettava tänne, jälleen, piiloon.

Nukuin huonosti niinkuin aina, eiliset siiderit meni päähän yllättäen ja nukuin niiden mukana. HIRVEITÄ unia!!! Ja todentuntuisia, pelkkä puhelinsoitto siltä yhdeltä, vastaukseni siihen, keskustelumme ja toivonkipinät, ja herääminen olivat liikaa. Itkin koko aamun ja piti samalla yrittää valmistautua töihin. Vituttaa että pitää edes yrittää jaksaa tätä!!!! SAIRASTA!!!!!! Töissäkin minua välteltiin, meni monta tuntia taas niin että keskenään keskusteltiin mutta ei kanssani. Huorat, vitun paskanaamat. HUORAT. Ja "kaveritkin" on HUORIA. "Ystävät". Perheen kanssa en ole kunnolla soitellut aikoihin, miksiköhän. Yrittänyt olla kiltti kaikille, reilu, kohdella oikein ja olla vastaanottavainen niille kaikille, kukaan niistä ei tiedä tätä puoltani. Ja silti, ei kelpaa. Kai ne näkee sen taustalla, ja siksi pitää turvallisen välimatkan päässä. HUORAT. En tarkoita perhettäni. Mutta se yksi paskanaama. HUORA. Joka omaa oloaan helpottaakseen jätti tämän tuskan ja repivän kivun minulle, pääsi siitä eroon tuosta vain nappia painamalla, ihan niinkuin edellinenkin paskanaama. Jotta heillä olisi vähän vielä kivempaa, on jonkun toisen kärsittävä heidänkin kärsimyksensä. Heillä on nyt kivaa. Heidän olonsa on ihan hyvä, ei mitään valittamista. Paitsi että varmaan "vituttaa koulu, kun ei jaksaisi herätä aamulla. Vituttaa kun en tiedä saanko kesätöitä. Vituttaa kun kaikki pyytää baariin vaikka ei jaksais. Vituttaa kun vähän toi ohimolohko kaljuuntuu, vaikka minähän olen ikinuori". Niin. Niillä on nyt kaikki vähän kivempaa.

HUORAT.

Aamu meni vähän paremmin yhtäkkiä, kun yksi ajatus tuli päähäni. Huomenna, lauantaina, kun pääsen töistä, pääsen vihdoin ostamaan kunnon viinaa,e i mitään paria siideriä. Niin, viinaa, ja sitten menen apteekin kautta. Ostan sen ison paketin aspiriinia ja otan 15-30 kpl. Ei tule hirveää epäröintiä, koska se tuskin on tarpeeksi iso määrä tehdäkseen niin hirveää vahinkoa. Se on hyvä kokeilumäärä. Ihan koska muutakaan en keksi nyt, neuvot on loppu. Ja koska se ajatus parantaa oloa ihan hirveästi. On toiveikas ja odottavainen olo. Se määrä myös luultavasti saa voimaan pahoin ja saattaa tottakai aiheuttaa ongelmia, ja parhaassa tapauksessa myös paras saattaa tapahtua. Mutta se on hyvä määrä ollakseni jostain syystä myös turvallisin mielin. Jos otan 50, epäröin ja peräännyn, tottakai. Nyt en peräänny, odotan sitä niin helvetisti. Toivottavasti olen yliherkkä ja menen heti koomaan, ja koska kukaan ei ole tulossa hakemaan, se tästäkin paskasta sitten. Ja sitten, kun olen maannut viikon tai pari, talonmies tulee ihmettelemään haisevaa olemustani.

Tämä on jostain syystä ensimmäinen kerta, kun en hirveästi välitä, mitä perheeni tulisi ajattelemaan asiasta. Ennen se on ollut iso tekijä, en ole halunnut järkyttää heidän maailmaansa, enkä tehdä samaa mitä minulle tehdään aina, eli sitä tuskan siirtämistä toisille. MUTTA olen vahvasti sen huomannut, että heillä on oma elämänsä ja omat kiinnekohtansa. Tieto olisi järkyttävä, mutta koska minä en oikeastaan kuulu heidän elämäänsä millään tavoin, se ei muuttaisi ollenkaan heidän jokapäiväistä elämänkulkuaan. Me emme soittele viikoittain, yhteydenotot ovat aina vaan harvemmassa. Ja vaikka tiedän, että he välittävät, heillä on muitakin joista välittää, ja minä olen niistä kaukaisin. En vaikuta tällä kenenkään elämään suuremmin.

Olisi kiva saada edes yksi tekstiviesti. Olen ajatellut tyhmänä, että vielä se tulee, "oikealla" hetkellä, mutta eihän se tule. Kukaan ei tule estämään, antamaan syytä jatkaa, tekemään asioita paremmaksi. Kukaan ei ole tulossa, koska kukaan ei aiemminkaan tullut. Itse minä itseni nostin joka kerta sieltä toivottomuudesta, ja nyt en enää edes halua tehdä niin. En halua, ei mitään mielenkiintoa. Ihanaa, jos tämä paska loppuisi. IHANAA. Menköön pois tämä ajan riekale, joka on pysähtynyt kiroukseeni, menköön pois!

Töissä pyöri mielikuvia elämästäni, melko lailla tuskaisia, kuvia lapsuudesta, eletyistä paikoista, ja eniten tietenkin kipeitä muistikuvia tilanteista, "elämäni parhaasta vuodesta", viimeisestä vuodesta, joka on tuorein. Oli pakko työntää ne kuvat pois, koska huomasin, ettei yhteenkään liity mitään kaunista, mitään muistelemisen arvoista. Kaikista tuli hirveitä kylmiä väreitä, pahoja, pahoja tunteita. Kaikki kaunis muuttuu pahaksi. Vääristyy. Koko ajan hyppää mieleen se kaunis kuva viime kesältä, yölliseltä pimeältä laiturilta jossa olimme sylikkäin, kukka hiuksissani. Jostain syystä se kuva palaa koko ajan uudelleen ja uudelleen mieleeni. Ja jostain syystä se on hirvein muistoni, se, joka aiheuttaa paniikkia, joka on työnnettävä heti pois. Menköön kaikki POISPOISPOIS!!! VITTU!!!!

Mutta huomenna. Huomenna toivottavasti tämä kirouksen suunta kääntyy! Tulisipa syvä, lopullinen tajuttomuus! Luultavasti huominen jää mieleeni yhtenä niistä torjuttavista muistoista, päivänä, jolloin sain maksavaurion ja maksasiirteen ja koin elämäni hirveimmät tuskat, tai päivänä, jolloin oksensin ensimmäistä kertaa matolleni ja jäin siihen nukkumaan, mutta mitään ei ole jos ei ole toivoa, ja toivoa ei ole jos ei ole VAIHTOEHTOJA! Ja nyt ei ole mitään muuta. Huomenna haluaisin nukkua viimeisenä ajatuksenani se kesälaituri, eikä se enää tuntuisi pahalta, mikään ei tuntuisi. Pystyisin vihdoin vastaanottamaan tämän kaiken, ja sitten menisin itsekin pois.

Huominen <3

Huorapäivä

VITTU en jaksa. Kaikki meni päin helvettiä tänään töissä, en osannut mitään ja mokasin kaiken minkä mokata voi ja nolasin itseni täysin. Ja erehdyin sanomaan työkaverille erosta ja melkein aloin itkemään ja olin negatiivinen ja nolottaa!! Huominen töihin meno on siis entistä vaikeampaa. VITTU! Kiva olla nyt niinku joku teini mutta ihan sama kai sitten olen vielä 10 vuoden jälkeenkin NIIN.

Hirvee levottomuus, hengenahdistus ja vaikea olla, en pysty olemaan paikoillani ja en kestä omaa päätäni! Kiva kun ei kukaan edes välitä, viimeksi silloin joskus lauantaina olen kuullut muista ihmisistä, ei soittoja, ei viestejä. Kiva huomata ettei kukaan tajua eikä ota vakavasti eikä välitä. Kiva huomata että näin hyvällä pohjalla ihmissuhteetkin koko ajan olivat. Kaikilla on jotain muuta, ja miksi ottaa yhteyttä siihen jolla menee huonosti, kun sehän voisi vaikka pilata päivän!!!

Oli pakko ostaa siideriä, vaikka olisi tehnyt mieli viinaa. Huomisesta olisi kuitenkin tullut entistä paskempi päivä jos olisin viinaa ottanut, eli kai sitä vielä pari päivää kestää. Juon nyt sitten ilmeisesti joka toinen päivä tai jotain. Se niistä terveellisistä elämäntavoista, laihiksesta ja salista, joiden eteen ponnistelin talvella. Nyt se kaikki menee hukkaan. Poltan ihan helvetisti, koko ajan menee röökiä ja koko ajan paha maku suussa ja koko ajan rahaa menee. Haluun dogaa kunnolla!!!! Ja voi vittu kun saisi sen aseen edes jostain niin saisi posauttaa päänsä paskaksi!!!!

En haluu töihin mennä enää! Enkä haluu kotona olla enää. Menin kaupungin kautta kotiin tänään enkä pystynyt olemaan siellä ihmisvilinässä, järjettömän vaikeaa oli seistä bussipysäkillä ja säpsähtää jokaista ihmistä joka käveli ohi liian läheltä, jokaista ääntä vaikka siellä oli ihan helvetisti väkeä juhlimassa. Kävin siis vain hakemassa pari siideriä ja suoraan bussipysäkille, mutta sekin oli liikaa. Hengittäminen tuntui koko kehossa, ja hirvee vilutus. Pää oli jotenkin ihan sekaisin. Johtuu varmaan siitä energiajuoman, kahvin ja tupakan määrästä.

Ja sitten tulin taas kotiin. Täällä ei ole mitään. Tuoli, jolla istua. Kenenkään kanssa ei voi puhua, mitään ei voi tehdä. Tämä pieni helvetin kämppä josta on tullut vuosien aikana loukko ja vankila. Ikinä täältä ei pääse pois, nyt se viimeinenkin mahdollisuus on mennyt. Nyt kai kuolenkin tähän paskakämppään. Kehtasinkin luulla, että pääsisin tästä joskus pois.

Tekisi niin vitusti mieli ostaa ne aspiriinit. Vielä vaan mietin, että miltä se vuotava vatsahaava sitten tuntuu. Tai se, kun maksa pettää. Tai kun nestettä alkaa kertymään aivoihin. Hullun ininä korvissa, jota kuuroutuminen vahvistaa. Ja se, miltä tuntuu jälkikäteen herätä kun kroppa on kärsinyt tuon kaiken. Eikö ihmistä saa hengiltä millään! Toiset kupsahtelee noin vaan, mutta ne jotka eivät ole minkään arvoisia eivätkä elä ihmisen arvoista elämää ovat täällä vaan edelleen, kärsimässä, loppuun saakka. Vain kärsivä ihminen elää täyspitkän elämän. Kaikki muut joutuvat lähtemään vasten tahtoaan, raahaten, mutta MEitä ei tule kukaan hakemaan. Ei kai meitä sitten muuallekaan haluta, jätetään vain tänne maailmojen roskakoriin ja toivotaan, että pysymme piilossa valittamassa. Sinne kukaan EI NÄE.

Ihan sama

Ahdistaaaaa mennä töihin!! En halua lähteä täältä mihinkään! Viime yönä ensimmäisen kerran valvoin taas aamuyöstä, vaikkakaan en pidempään kuin puoli tuntia, mutta se niistä nukkumislääkkeistä sitten taas. Ihan sama jos menen valittamaan, ettei ne toimi. Eiköhän noita turvallisia, toimimattomia lääkkeitä ole vielä kiva lista kokeiltavana, eli en mene takaisin. Enkä hae masennuslääkkeitä. Ei se mitään toimivaa koskaan anna kuitenkaan. Aspiriini pyörii vieläkin mielessä, on edes yksi oljenkorsi.

Hirveää oli taas tänään herätä. Unessa kaikki oli unohdusta, elin jotain toista elämää ja toista tilannetta, ja sitten heräsin ja hirveä aalto hyökyi taas ylitseni. Uusi päivä. Tämä tilanne. Kaikki se negatiivisuus. Pitäisi jaksaa mennä töihin.

En varmaan jaksa puhua kenenkään kanssa siellä.... tuntuu ihan ylivoimaiselta yrittääkään. Katson koko ajan puhelinta, ihan kuin siihen olisi kukaan soittanut tai lähettänyt viestiä. Eilen tuli myös tyhmä varmuus, etä kyllä hän ottaa vielä yhteyttä, mutta tapahtuiko viimeksikään niin? Tai sitä edellisellä kerralla? Hyvin epätodennäköistä, ja varmaankin vaikka ottaisi, se tapahtuisi silloin, kun olen jo päässyt yli ja paremmalla ololla ja kaikki alkaisi taas alusta..... Ja juuri kun olisin uskaltanut taas luottaa häneen, tulisi kyllästyminen ja tässä oltaisiin taas. Kuinka paljon ihmisen pää voi tällaista kestää? Kaiken muun ahdistuksen lisäksi joudun kestämään pahimmat pelkoni uudelleen ja uudelleen. Vihaan, vihaan ja vihaan niin PALJON!!!!!!!!!!!!!!!!!

Mutta parempi olisi, jos nyt tästä kerrasta ottaisin opiksi enkä jäisi odottamaan seuraavaa kertaa. Tai odottaisi, että olo "paranisi", vain jotta saisin todeta taas sen "perusahdistuksen" ja "tyhjästä" masentumisen ottavan taas vallan. EI en aio siihen päätyä taas. Jotain on tehtävä, ja mieluiten pian.

Paitsi nyt lähdettävä töihin. Pitäisi meikkaa, EN HALUA! Vitutti eilenkin pestä pyykkejä, turhaa! Ja kaiken lisäksi menen tekemään taas ilmaista työtä, hienosti menee. Tulisi edes paljon rahaa, niin voisin kanavoida sen tähän tilanteeseen tavalla tai toisella.

Vittu.

Helvetissä. Jälleen.

Kaikki alkoi taas alusta... Ihmettelen, miksi ennen oikein ahdistelin turhista asioista. Sain hänet takaisin, ja hän dumppasi minut. Kaiken tämän jälkeen. En jaksa eritellä, koska kuulostaa kuitenkin kliseiseltä paskalta taas. Ahdistus on voimakkaampaa kuin koskaan... Vituttaa tehdä asioita, en halua tehdä mitään ja tänään jouduin menemään johonkin koulutukseen, joka kesti 8 tuntia! Se oli kärsimystä, hirveitä aaltoja paniikkia hyöhyi välillä ylitseni kun mieleni palasi tilanteeseeni, enkä voinut näyttää sitä kenellekään, välillä meinasi tulla itku, ja piti pysyä peruslukemilla, koska vastapäätä, kaikkialla ympärilläni, istui ihmisiä ja kaikilla oli niiin kivaa!! Ja 8 tuntia. Niillä ihmisilläe i ollut aavistustakaan, millaisessa helvetissä olin siellä yksin. Ja kaiken lisäksi piti vielä kertoa itsestään, ja puhuminen tuntui pahimmalta juuri silloin, kun en muutenkaan olisi kestänyt nähdä ketään, enkä olla missään. Hirveä, julma helvetti!!! Tuskaa, fyysistä painoa ja kipua, hirveä, hirveä helvetti!!!!!

Ei välittänyt, vaikka sanoin alussa, että pelkään että minuun taas kyllästytään. Että kaikki kauniit puheet ovat vain puheita. Ja olivathan ne. Taas. Ei ole ketään, olen ihan yksin, kaikki se elämä, josta olin kiitollinen joka päivä, on poissa. Nyt on vain tämä helvetti. Miten voikaan tuntua näin sietämättömältä hengittää!

Olen selannut netissä nyt 2 tuntia yliannostusjuttuja... asprinista. Sillä saisi itsensä hengiltä. Luultavasti aikamoisen tuskan seurauksena kuitenkin. Kestäisinkö sen vuotavan vatsahaavan, kaikki ne kivut? Aiheuttaa kuitenkin sekavuuttakin ym., joten se voisi hämärtää kivun tunnetta. Ja tietenkin alkoholi myös. Pelottaa vaan, että menee pilalle, en halua oksentaa ja seuraavana päivänä hirveiden kipujen takia ryömiä sairaalaan kertomaan, mitä olen tehnyt. Olen lukenut muistakin vaihtoehdoista, ja vaikka niin moni onnistuu, ihmistä on kuitenkin niin helvetin vaikea saada hengiltä!! Viikonloppuna päätin, että tänään teen sen ja radikaalisti. Vaihtoehdot olivat juna tai aurajoki. Menin yöllä baari-illan jälkeen rantaan ja tuijotin mustaa vettä, ja houkutus oli niin kova hypätä. Lähellä oli kuitenkin ihmisiä, enkä tehnyt sitä. En tiedä, olisinko muutenkaan kun olen yksi helvetin pelkuri. Tottakai se sattuu, jos kuolee, aika hankala sitä on täysin kivuttomasti tehdä! Vitun kipu!!!! Enkä tule koskaan saamaan sellaisia vahvoja lääkkeitä, että saisin sen tehtyä. Jos olisi ase, ampuisin melko varmasti, tiedän sen. Tietenkään en sellaista mistään saa, enkä tiedä aseista tarpeeksi tehdäkseni sen oikein. Epäonnistuminen varjostaa taas. Ihana ajatus olisi istua omalla sängylläni ja osoittaa itseäni aseella.... voin kuvitella epäröinnin hetken, painanko, enkö paina.... ja ajattelisin vain että anna mennä! ja painaisin ennen kuin ehtisin miettiä enempää. Niin se menisi. Se olisi ainoa melko varma keino. Voin kuvitella käveleväni jopa jonnekin kauas junaradan varteen, mutta kun juna tulisi, katsoisin vaan kun se menee ohi, enkä varmasti uskaltaisi hypätä. Siksi miehet onnistuvat useammin itsemurhissa, he tekevät rajumpia valintoja ja päättävät tehdä sen ja tekevät. Naiset pelkäävät kipua.

Auttakaa.... miten pääsen pois???? En halua edes ajatella elämän jatkamista, koska kaikki palaa aina tähän samaan tilanteeseen, suurimmat pelkoni toteutuvat aina, tämä elämä on kirottu, minusta ei ikinä tule onnellista, enkä tule ikinä ajattelemaan, että elämä olisi edes siedettävää. Pakko päästä pois!!! Pakko! Ihan sama minne päätyy kuoleman jälkeen, varmaa on, että nämä ajatukset, tämä olo, loppuisi. Koska tämä on se ainoa oikea helvetti.

MIKSI

Mitä helvettiä nyt menin sekoilemaan! Ei voi olla totta! Rankan stressiviikon jälkeen oltaisiin vihdoin nähty poikaystävän kanssa lauantaina. Olin jo valmiiksi taas pahalla päällä kun näimme, ja annoin hänen taas kerran nähdä kiukkuni. No se lauantai-ilta kului vielä ihan rauhallisesti, vietimme yhdessä illan pitkästä aikaa, ja kaikki meni ihan normaalisti. Sitten aamulla olin taas tosi kiukkuinen jostain syystä. Ihan tyhjästä. Ja annoin sen näkyä, paitsi että tällä kertaa tein sen aloittamalla aamun keskustelemalla kylmästi kaikesta, mikä meillä on pielessä. Ja sanoin että tämä loppuu nyt tähän. Poikaystäväkin oli kylmä, oli vähän kuin ok sitten... Ja sitten suutuin entistä enemmän ja hän lähti lopullisesti. Ei tämän edes pitänyt päättyä, en ymmärrä miksi jauhoin monta viikkoa haluavani eron, vaikken edes halunnut, en oikeasti! Mitä hulluutta tällainen käytös! Ja nyt se on sitten ohi, siitä on nyt siis pari päivää. Ja jokainen minuutti tuntuu raskaana rinnassa, kova paino tuntuu kaikkialla ja olo on tuskaisempi kuin viikkoihin. MIKSI halusin vielä vähän pahentaa oloani, vaikka se oli tähänkin asti koko ajan niin huteralla pohjalla?!! MITÄ HELVETTIÄ AJATTELIN! Järkyttävä ikävä, ja kadun syvästi tällaisia tyhmiä puuskia, jotka vain vievät mukanaan ja siinä sivussa pilaan tahallaan elämäni. En pysty hallitsemaan käytöstäni ollenkaan, ja se on tosi pelottavaa!

Eilen näin ystävääni ja sain ajatukset pois koko asiasta ja dogasimme, mutta tänään olo on taas tietenkin sama - uskomattoman vaikea olla ja yrittää edes tehdä jotain. Poikaystävästä ei ole kuulunut mitään. Meille molemmille tällaiset asiat ovat yleensä olleet pysyviä, eli ne otetaan vakavasti eikä esim eroilla joka toinen viikonloppu. Tällaista ei ole koskaan tapahtunut.

Kaupassa käynti tuntui tosi vaikealta, en jaksaisi kävellä askeltakaan. Ja silti en pysty ainakaan makaamaan vain paikallani. Heräsin taas yöllä n.klo 3 aikaan ja valvoin kuuteen. Sitten heräsin klo 7, 8 ja klo 9 nousin sitten ylös kun oli niin jännittynyt olo ja sydän vain hakkasi, enkä saanut rauhaa ajatuksiltani.

Päätin jo eilen, että yritän korjata tämän virheeni. Ensin ajattelin typerästi odottaa viikon loppuun -taas joku ylpeysjuttu, mutta koska minä tämän aiheutin, minä sen myös lopetan ja mahdollisimman pian. Lähetin heti aamulla suoraan sängystä viestin hänelle, missä kerroin että koko juttu tuntuu virheeltä ja että hätiköin. Kerroin myös, että menen ensi viikolla lääkäriin vihdoin ja hankin lääkkeitä tähän masennukseen, kaikki voisi muuttua todellakin, ja voisin olla taas oma itseni. Se on totta, eilen päätin että nyt tämän täytyy loppua ja soitin lääkäriajan -pakko on asialle tehdä jotain, ei tämä ole ihmisen elämää, kun kaikki voisi olla hyvinkin niinkuin ennen.

Noh, viestiin ei ole tullut vastausta. Puhelin on kiinni. Ahdistaa, saako hän ollenkaan viestiäni. Vastaisi jo! Taitaa olla koulussa ja akku varmaan loppu ymym, mutta nämä tunnit kuluvat niin hitaasti ja toivoisin niin, että voisin jo mennä töihin huomenna paremmalla ololla. Nyt menivät siis taas vapaapäivät hukkaan, mutta se on nyt toissijaista. Tärkeintä on nyt yrittää pelastaa elämäni ainoat hyvät asiat. Jos tämä ei onnistu ja mokasin ihan totaalisesti, en tiedä miten pystyn elämään asian kanssa. Miten ikinä pääsen vanhoista traumoista eroon ja miten tulen kestämään tulevia, entistä pahempia ahdistuksia ja masennuksia. En halua edes ajatella asiaa, ei sellaista tulevaisuutta pysty edes kuvittelemaan.

Olen viimeiset pari päivää ajatellut paniikissa, miten voisin päättää päiväni, ettei tarvitse enää kestää yhtäkään päivää. Se vain tuntuu niin vaikealta. Olen lukenut foorumeja, eikä helppoa tapaa ole... paitsi ehkä lääkkeet, mutta en saa mistään kuitenkaan vahvoja lääkkeitä eivätkä nekään ole varmoja. Paitsi jos vetäisi sen pussin päähän kun olen vetänyt unilääkkeet. Moni menee junan alle.... en voisi edes kuvitella sellaista, ei kaikkeen vain pysty. Ja ranteiden viiltäminen on paitsi epävarmaa myös tuskallista ja hankalaa toteuttaa oikein.. olen niinsanotusti vähän kokeillut joskus, vaikkei sitä oikeastaan kukaan tiedäkään kunnolla, en kehtaa kellekään kertoa.

Haluan jo nämä ajatukset pois päästäni! Tiedän, että kuitenkin epäonnistuisin itsarissa enkä pystyisi ikinä kohtaamaan perhettäni ym sen jälkeen, ei ikinä. Olisi vaan niin mahtavan helpottavaa tietää, että tämä tuska päättyy nyt enkä tule sellaista enää koskaan kokemaan, en näitä pelkoja, en ajattelemaan mitään.

Toivon silti niin, että hän vastaa..... pakkohan hänen on vastaa. Hirveä ikävä, ja olen jo luvannut itselleni, että jos saan tämän korjattua, teen kaikkeni paremman muutoksen eteen. Lääkärillä käynti on yksi iso muutos, jos saisin toimivia lääkkeitä tähän masennukseeni. En ota enää poikaystävääni itsestäänselvyytenä ja KOHTELEN KUIN IHMISTÄ. Voisimme alkaa taas kokkailemaan yhdessä. Siirrän sängyn takaisin niin, kuin se oli syksyllä, kun pystyimme molemmat makoilemaan siinä ja jakamaan enemmän läheisyyttä. Kosken häntä enemmän, alan taas nauraa. Nauramme molemmat, ja olemme taas hyviä kavereita, niinkuin olimme vielä vähän aikaa sitten.

(miksi minulle tulee mieleen nämä asiat kuvasarjana, jotka näen hidastettuna maatessani verisenä vessan lattialla, viimeisinä kuvinani elämästä, jossa olisi voinut käydä hyvin....)

Voi tätä painoa, edes yksi pieni helpotus, edes yksi....

Äänet.

Eipä onneksi ollut niin paha päivä kuin eilinen. Eilinen oli helvettiä, stressi, yliaikaa töissä, illalla ihan liian väsynyt tehdäkseni mitään, ja vähän jo taas haastoin riitaa poikaystävälle, vaikka hän tuli vihdoinkin taas yöksi. Ja sitten menin vaatimaan, että loppuviikon haluan taas olla yksin. Harmittaa. Nyt sitten olen yksin. Koko yö meni sydämentykytyksillä, heräilin ja näin unta pelkästään töistä, töistä, töistä, ja kaikki siellä meni pieleen. Onneksi pystyin nukkumaan kellon herätykseen asti, vaikka välillä vähän pidempäänkin valvoin.

Tänään aamu alkoi huonosti, näin taas enteitä tämän päivän kulusta kaikkialla: yön kulku, meikkaus ei oikein sujunut millään, bussissa istuin huonolle paikalle ja pstävältä hieltä haiseva äijä istui takanani. Lannistuin jo odottamaan huonoa päivää.
Ihan sellaista siitä ei tullut, mutta mikänä ei voisi olla kamalampi päivä kuin eilinen. Jouduin tekemään taas pitkän päivän, ilmaiseksi tietenkin, ja menetin ensi viikon vapaapäivänkin, ja stressasin monesta asiasta mitä menin sanomaan muille, miksi en voisi joskus pitää enemmän suutani kiinni. Annan typerän kuvan itsestäni kun höpötän tyhmiä, vaikka se johtuu vain hermostuneisuudestani, en kestä puhumattomuutta, en halua antaa itsestäni ujoa kuvaa. Voisipa vaan olla ihan rauhassa hiljaa.

Illan tullen sekoilin vähän kassan kanssa. Joskus sitä on vaan on pää ihan sekaisin. Väsymys sekoittaa kaiken nopeasti. Ihmettelen vaan, miksi olen aina vähän ulalla kaikesta, eivät muut ole. Fyysisesti olen vähän väsynyt tai enemmän väsynyt, tai on jollain lailla huono olo. En jaksa edes seistä normaalisti paikoillani koko päivää niinkuin muut. Selkä tulee kipeäksi, jalat sattuvat, johonkin sattuu joka tapauksessa, jos ei muuten niin stressi horjuttaa tasapainoa ja vaikuttaa aivojen toimintaan. Join kahviakin, vaikka lupasin etten tänään joisi; oloni oli suht hyvä ennen sitä, mutta pomo sai heti aamusta masentumaan niin että halusin vain jotain "huumaavaa". Kahvi oli lähinnä. Jee. Sitten toinen juttunsa onkin se, millainen olo kahvista tulee.

Eikö kellään muulla ole näin vaikeaa päänsä kanssa? Kun omat aivoni jyskyttävät vaan koko ajan kärsimystäni ja elämän synkkyyttä pienistä asioista lähtien. Jokainen asiakas on oma jännitysnäytelmänsä, niistä pitää selvitä äkkiä. Haluan vain saada ne ulos liikkeestä, kunnialla. Mitä väliä, en saa kuitenkaan palkkaa, eipä liikkeen myyntiheilahtelut liikauta minua millään lailla. Aivan sama jos kaatuisi koko paska, olisi kiva olla näkemässä. Kaikilla niillä on rahaa ihan tarpeeksi, selviäisi sillä varmaan koko loppuelämänsä. Minä olen jo pohjamudissa rahallisesti, ihan sama.

Ja nyt siis yksin illan. Auton hurinat ulkoa saavat havahtumaan joka kerta, ajattelen että nyt siellä aletaan jyskyttää musiikkia. En kestäisi sitä, silloin sekoan (mikä ei ole uutta). Miten pystyn olemaan kuuntelematta kaikkia noita ääniä, rentoutumaan? Muuten hyvä olo, suihkun jälkeen rennot vaatteet päällä ja saan vain istua, mutta ne äänet. Juuri äsken joku avasi oven ja sulki sen. Se kaikui jyminänä rappukäytävässä. Joku jyskyttää taas, apua mikä se on??!! Miksei kotonaankaan saa olla rauhassa! Täytyy varmaan kuunnella vähän musiikkia että pääsen läpi tämän illan, sitten saan laittaa korvatulpat ja toivottavasti silloin ei kukaan soita niin lujaa musiikkia että kuuluisi läpi. Jos pystyisin nukkumaan suht hyvin tämän yön.

Taas jotain ääniä...

Tänään ja huomenna

Päivä alkoi hyvin, ei ahdistanut mennä töihin niinkuin yleensä. Ajattelin, että olen vihdoin tottunut siihen, ja oppinut tekemään siellä niin paljon, ettei tarvitse enää niinkään jännittää. paitsi että vähän titetenkin, sellainen turhan jännittäminen on niin tuttu osa elämää ollut aina, etten osaisi kuvitellakaan miltät untuisi elää ilmans itä. No, se tuskin on kovinkaan haitallista, mutta joskus jännitys kasvaa liian suureksi, ja silloin voi vain ihmetellä omaa tilaansa. Joka aamu töihin tai kouluun meneminen on aiheutanut sitä niin kauan kuin muistan, mutta että sellainenkin asia kuin kampaajalle meno tai kaverin kanssa kahville meno aiheuttaa usein epämukavaa jännitystä. Kuin pitäisi vain olla kotona liikkumatta ja hengittämättä, ettei vain keho ja mieli keksi jostain jotain ärsykettä. onkohan se normaalia, tai yleistä? Itselläni sitä on ollut aina, joten en jaksa siitä välittää. Mukavia ovat kuitenkin ne kerrat, kun on omituisen kevyt olo pään sisällä, kun ulkomaailma ei juurikaan haittaa, jännitys on poissa. Silloin huomaan olevani tavallista sosiaalisempikin.

Niin, duunissa sitten alkoi stressi heti aamusta, oli ehdittävä laittaa kauppakeskuksen tapahtumaa valmiiksi, koristella ym, ja koska työkaverini oli vastuussa ja tietenkin stressinä asiasta, huomasin heti, ettei hän osannut myöskään olla hirveän mukava minulle. Ja siitä alkoivat fiilikset pikkuhiljaa latistua. Pomo oli stressinä, ja inhottavana ihmisenä oli ilkeäkin päivän mittaan, ja jännitystaso kasvoi huippuunsa. Tein hullun lailla hommia, en uskaltanut lopulta edes seisoa paikoillani ja pidin suhteettoman lyhyen tauon työmäärään nähden. Työkaverit juttelivat keskenään eivätkä minun kanssani, vaikka olen yrittänyt kaikkeni olla mukava keskustelukumppani. Nauran paljon -taitaa olla osittain jännitysnaurahtelua kylläkin, mutta ei sen pitäisi näkyä-, ja yritin puhua milloin mistäkin, mutta joko en ole kiinnostava ihminen tai ärsytän kaikkia tai muuten vaan olen ihminen, johon halutaan pitää etäisyyttä. Näin käy liian usein. Naurettavaa tämäkin, mutta juu, masensihan sekin. Päivän päätteeksi pää tuntui raskaalta ja oli paha olo. Silmiin sattui ja näkökenttä oli rajallinen. Kaikki liikkeet tuntuivat epätodellisilta, ja välillä ihmettelin mitä milloinkin olin tekemässä.

Sitten lähdin salille, ja hirveä olo vain jatkui, stressi oli nakertanut itsensä pahasti taas pääni sisään, ja olo oli tuskainen. Harmittaa, että olin vähän töykeä poikaystävälle puhelimessa, mutta yritin välillä ihan tosissani olla edes suhteellisen reilu keskustelun aikana. Silti siitä jäi paha maku suuhun. Bussissa maisemat vilahtelivat ohitse, enkä oikein pystynyt rekisteröimään mitään. Masensi ihan järjettömästi, teki mieli vaan itkeä tai jotain. Nyt ajatus duuniin palaamisesta tuntui erittäin vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Muistin erään asian, jonka pomo oli muistuttanut ottamaan mukaan kun lähden. Unohdin sen tietenkin, ja nyt se palaa mieleeni koko ajan epämiellyttävänä sisäisenä kouraisuna, vaikka se ei ollut edes iso juttu. Miten tätä stressiä voi hallita??!

Mutta oli pakko mennä vielä kuntoilemaan, typerä päätös. Salilla alkoi olla oikeasti fyysisesti huono olo, ja välillä oli pakko mennä vain istumaan pukuhuoneeseen. Halusin vain lähteä kotiin. Seisoin olkapäälaitteen vieressä ja teki mieli nukkua. Toivottavasti koko viikko ei ole yhtä raskas, eihän se voi olla apua. Huominen pelottaa jo aika lailla, joudun tekemään pitkän päivän ja tiedän, että ainakin fyysisesti sama uusiutuu.

Silloin, kun aloin lapsena ensimmäisiä kertoja tiedostaa sen, etten kenties ole yhtä sosiaalinen tai että jännitän enemmän kuin toiset, tuskin osasin kuvitella, että vielä aikuisiälläkin se tulisi kiusaamaan - aikuisethan tietävät, mitä tekevät, ovat itsevarmoja ja sekin on itsestäänselvyys. Niin, täysi-ikäisyys tuli, ja vaikka ujous olikin helpompi työntää syrjään, siellä se vaani edelleen. Parinkymmenen hujakoilla oli vielä helppo tukeutua epävarmuuteen, vaikka olikin helppo opetella esittämään muuta. Mutta nyt, kun seuraava vuosikymmen tekee tuloaan, ei ole enää tekosyitä. Nyt tiedostan hyvin selkeästi, että tätä se tulee olemaan aina. En minä enää ihmisenä niin paljon muutu. Toivoa voi ja täytyy, että useimmat päivät olisivat hyviä päiviä, ja että huonoina päivinä oppisin olemaan antamatta sille kaikkea valtaa. Vaikka nyt se hallitseekin elämää.

Nyt. Ei ole mitään tekemistä, enkä jaksaisikaan tehdä mitään, liian kuluttava päivä. Ikävä poikaystävää. En ymmärrä, miksi työnnän häntä kauemmas, vaikka tarvitsisin nyt häntä niin paljon. Ja olen ilkeä. Ihan kuin olisin pahan päivän jälkeen oikeutettu kaatamaan aina kaiken hänen niskaansa. Ja nyt pidämme etäisyyttä sen takia. En haluaisi olla yksin, se tuntuu tyhjältä ja nakertavalta, katson kelloa ja ahdistaa miten paljon se jo on, ja samalla haluaisin vain mennä nukkumaan että saisin rauhan ja huominen voisi tulla jotta sekin olisi jo ohitse. Kuuntelen jokaista ääntä, mikä talossa kaikuu, mietin, miten peitän kaikki äänet, pistänkö korvatulpat, laitanko radion päälle. Miksei mikään ole hyvin? Millään lailla ei ole hyvä olla, on vain huonoja vaihtoehtoja. Hyvät vaihtoehdot ovat haalistuneet. Tämä talo, se on kutistunut, jokin sen seinissä kaikuu pahaenteisesti, ja jostain syystä huominen pelottaa ihan liikaa. Olisipa poikaystävä täällä :(.