Hiljenneet muistoni

Puhelin edelleen hiljainen... ei viestejä, ei puheluita.... onko nyt jo viides päivä? Vai kuudes? Kaikilla oma elämänsä.... tietävät tilanteen, mutta ilmeisesti kuvittelevat että riittää, kun kerran puhuttiin puhelimessa, vaikka silloin kaikki oli vasta alussa, se oli shokkipuhelua silloin mutta tämä on pahempaa! Nyt, kun tarvitsisin edes jonkinlaista yhteydenottoa, edes joku kysyisi miltä nyt tuntuu mutta ei.

Tää paska elämäni on ollut irrottautumista niin kauan kuin muistan.... ensin silloin kun lukio loppui, jouduin jättämään taakseni ainoan parhaan kaverini, jonka kanssa olin kahdestaan viettänyt viimeiset viisi vuotta tai enemmänkin. Hän halusi vain lähteä maailmalle, ja siinä sitten oltiin ihan yksin, kokonainen vuosi kotona tekemättä mitään, vanhempien ahdisteltavana kun olin niin saamaton.... Sitten muutin pois kotoa, kauas, oli silloin olevinaan niin hyvä vaihtoehto vaikka oli vain pari tuttua paikkakunnalla. Perhe jäi satojen kilometrien päähän, ja sitä henkistä irrottautumista kestikin sitten vuosikausia.... Ja alkoihan se helpottaa sen yhden paskan takia, johon kehittyikin sitten jälleen uusi henkinen riippuvuus. Ja sitten kun hän keksi kyllästyä minuun, olin taas ihan yksin ja kämpälläni seiniä tuijottaen. Ei kavereita, ei ketään. Ei yhteydenottoja. Sitten kun sain hänet takaisin ja aloin luottaa, hän keksikin kyllästyä uudelleen. Kaverit menivät hänen mukanaan. Yksin viikkokausia kämpässäni. Ei yhteydenottoja keneltäkään. Menin siskon luo, kehitin henkisen riippuvuuden, koska muutakaan ei ollut. Sitten jossain vaiheessa oli palattava takaisin tänne, koska tämähän on "koti". Oli totuteltava taas tänne, aloitettava alusta. Ja löysin uuden paskan. Aloin luottaa taas, asuimme "yhdessä" ensimmäistä kertaa elämässäni. Noniin, ja loppu löytyykin sitten täältä. Kyllästyi > tyhjä kämppä> hiljaisuus. Jokainen kiinnekohta pettää, ainoa perusasia, joka elämässäni säilyy, on tämä kämppä. Ja hiljaisuus. Oma olemassaoloni, johon ei liity muita tai mitään. Hiljaisuus näissä seinissä, puhelimessani, päässäni. Irrottautuminen, johon ei koskaan totu. Kaverit, jotka ovat niin helvetin läpinäkyviä siellä jossain kaukaisuudessa, joihin minulla ei mitään oikeutta.

Kukaan ei soita, koska masennan. Ahdistan ja inhotan, vaikka en tunteitani kunnolla edes näytä. Pelkkä tilanteeni riittää. Masennan ja minut on pidettävä kaukana. Suljettava tänne, jälleen, piiloon.

Nukuin huonosti niinkuin aina, eiliset siiderit meni päähän yllättäen ja nukuin niiden mukana. HIRVEITÄ unia!!! Ja todentuntuisia, pelkkä puhelinsoitto siltä yhdeltä, vastaukseni siihen, keskustelumme ja toivonkipinät, ja herääminen olivat liikaa. Itkin koko aamun ja piti samalla yrittää valmistautua töihin. Vituttaa että pitää edes yrittää jaksaa tätä!!!! SAIRASTA!!!!!! Töissäkin minua välteltiin, meni monta tuntia taas niin että keskenään keskusteltiin mutta ei kanssani. Huorat, vitun paskanaamat. HUORAT. Ja "kaveritkin" on HUORIA. "Ystävät". Perheen kanssa en ole kunnolla soitellut aikoihin, miksiköhän. Yrittänyt olla kiltti kaikille, reilu, kohdella oikein ja olla vastaanottavainen niille kaikille, kukaan niistä ei tiedä tätä puoltani. Ja silti, ei kelpaa. Kai ne näkee sen taustalla, ja siksi pitää turvallisen välimatkan päässä. HUORAT. En tarkoita perhettäni. Mutta se yksi paskanaama. HUORA. Joka omaa oloaan helpottaakseen jätti tämän tuskan ja repivän kivun minulle, pääsi siitä eroon tuosta vain nappia painamalla, ihan niinkuin edellinenkin paskanaama. Jotta heillä olisi vähän vielä kivempaa, on jonkun toisen kärsittävä heidänkin kärsimyksensä. Heillä on nyt kivaa. Heidän olonsa on ihan hyvä, ei mitään valittamista. Paitsi että varmaan "vituttaa koulu, kun ei jaksaisi herätä aamulla. Vituttaa kun en tiedä saanko kesätöitä. Vituttaa kun kaikki pyytää baariin vaikka ei jaksais. Vituttaa kun vähän toi ohimolohko kaljuuntuu, vaikka minähän olen ikinuori". Niin. Niillä on nyt kaikki vähän kivempaa.

HUORAT.

Aamu meni vähän paremmin yhtäkkiä, kun yksi ajatus tuli päähäni. Huomenna, lauantaina, kun pääsen töistä, pääsen vihdoin ostamaan kunnon viinaa,e i mitään paria siideriä. Niin, viinaa, ja sitten menen apteekin kautta. Ostan sen ison paketin aspiriinia ja otan 15-30 kpl. Ei tule hirveää epäröintiä, koska se tuskin on tarpeeksi iso määrä tehdäkseen niin hirveää vahinkoa. Se on hyvä kokeilumäärä. Ihan koska muutakaan en keksi nyt, neuvot on loppu. Ja koska se ajatus parantaa oloa ihan hirveästi. On toiveikas ja odottavainen olo. Se määrä myös luultavasti saa voimaan pahoin ja saattaa tottakai aiheuttaa ongelmia, ja parhaassa tapauksessa myös paras saattaa tapahtua. Mutta se on hyvä määrä ollakseni jostain syystä myös turvallisin mielin. Jos otan 50, epäröin ja peräännyn, tottakai. Nyt en peräänny, odotan sitä niin helvetisti. Toivottavasti olen yliherkkä ja menen heti koomaan, ja koska kukaan ei ole tulossa hakemaan, se tästäkin paskasta sitten. Ja sitten, kun olen maannut viikon tai pari, talonmies tulee ihmettelemään haisevaa olemustani.

Tämä on jostain syystä ensimmäinen kerta, kun en hirveästi välitä, mitä perheeni tulisi ajattelemaan asiasta. Ennen se on ollut iso tekijä, en ole halunnut järkyttää heidän maailmaansa, enkä tehdä samaa mitä minulle tehdään aina, eli sitä tuskan siirtämistä toisille. MUTTA olen vahvasti sen huomannut, että heillä on oma elämänsä ja omat kiinnekohtansa. Tieto olisi järkyttävä, mutta koska minä en oikeastaan kuulu heidän elämäänsä millään tavoin, se ei muuttaisi ollenkaan heidän jokapäiväistä elämänkulkuaan. Me emme soittele viikoittain, yhteydenotot ovat aina vaan harvemmassa. Ja vaikka tiedän, että he välittävät, heillä on muitakin joista välittää, ja minä olen niistä kaukaisin. En vaikuta tällä kenenkään elämään suuremmin.

Olisi kiva saada edes yksi tekstiviesti. Olen ajatellut tyhmänä, että vielä se tulee, "oikealla" hetkellä, mutta eihän se tule. Kukaan ei tule estämään, antamaan syytä jatkaa, tekemään asioita paremmaksi. Kukaan ei ole tulossa, koska kukaan ei aiemminkaan tullut. Itse minä itseni nostin joka kerta sieltä toivottomuudesta, ja nyt en enää edes halua tehdä niin. En halua, ei mitään mielenkiintoa. Ihanaa, jos tämä paska loppuisi. IHANAA. Menköön pois tämä ajan riekale, joka on pysähtynyt kiroukseeni, menköön pois!

Töissä pyöri mielikuvia elämästäni, melko lailla tuskaisia, kuvia lapsuudesta, eletyistä paikoista, ja eniten tietenkin kipeitä muistikuvia tilanteista, "elämäni parhaasta vuodesta", viimeisestä vuodesta, joka on tuorein. Oli pakko työntää ne kuvat pois, koska huomasin, ettei yhteenkään liity mitään kaunista, mitään muistelemisen arvoista. Kaikista tuli hirveitä kylmiä väreitä, pahoja, pahoja tunteita. Kaikki kaunis muuttuu pahaksi. Vääristyy. Koko ajan hyppää mieleen se kaunis kuva viime kesältä, yölliseltä pimeältä laiturilta jossa olimme sylikkäin, kukka hiuksissani. Jostain syystä se kuva palaa koko ajan uudelleen ja uudelleen mieleeni. Ja jostain syystä se on hirvein muistoni, se, joka aiheuttaa paniikkia, joka on työnnettävä heti pois. Menköön kaikki POISPOISPOIS!!! VITTU!!!!

Mutta huomenna. Huomenna toivottavasti tämä kirouksen suunta kääntyy! Tulisipa syvä, lopullinen tajuttomuus! Luultavasti huominen jää mieleeni yhtenä niistä torjuttavista muistoista, päivänä, jolloin sain maksavaurion ja maksasiirteen ja koin elämäni hirveimmät tuskat, tai päivänä, jolloin oksensin ensimmäistä kertaa matolleni ja jäin siihen nukkumaan, mutta mitään ei ole jos ei ole toivoa, ja toivoa ei ole jos ei ole VAIHTOEHTOJA! Ja nyt ei ole mitään muuta. Huomenna haluaisin nukkua viimeisenä ajatuksenani se kesälaituri, eikä se enää tuntuisi pahalta, mikään ei tuntuisi. Pystyisin vihdoin vastaanottamaan tämän kaiken, ja sitten menisin itsekin pois.

Huominen <3