Tänään ja huomenna

Päivä alkoi hyvin, ei ahdistanut mennä töihin niinkuin yleensä. Ajattelin, että olen vihdoin tottunut siihen, ja oppinut tekemään siellä niin paljon, ettei tarvitse enää niinkään jännittää. paitsi että vähän titetenkin, sellainen turhan jännittäminen on niin tuttu osa elämää ollut aina, etten osaisi kuvitellakaan miltät untuisi elää ilmans itä. No, se tuskin on kovinkaan haitallista, mutta joskus jännitys kasvaa liian suureksi, ja silloin voi vain ihmetellä omaa tilaansa. Joka aamu töihin tai kouluun meneminen on aiheutanut sitä niin kauan kuin muistan, mutta että sellainenkin asia kuin kampaajalle meno tai kaverin kanssa kahville meno aiheuttaa usein epämukavaa jännitystä. Kuin pitäisi vain olla kotona liikkumatta ja hengittämättä, ettei vain keho ja mieli keksi jostain jotain ärsykettä. onkohan se normaalia, tai yleistä? Itselläni sitä on ollut aina, joten en jaksa siitä välittää. Mukavia ovat kuitenkin ne kerrat, kun on omituisen kevyt olo pään sisällä, kun ulkomaailma ei juurikaan haittaa, jännitys on poissa. Silloin huomaan olevani tavallista sosiaalisempikin.

Niin, duunissa sitten alkoi stressi heti aamusta, oli ehdittävä laittaa kauppakeskuksen tapahtumaa valmiiksi, koristella ym, ja koska työkaverini oli vastuussa ja tietenkin stressinä asiasta, huomasin heti, ettei hän osannut myöskään olla hirveän mukava minulle. Ja siitä alkoivat fiilikset pikkuhiljaa latistua. Pomo oli stressinä, ja inhottavana ihmisenä oli ilkeäkin päivän mittaan, ja jännitystaso kasvoi huippuunsa. Tein hullun lailla hommia, en uskaltanut lopulta edes seisoa paikoillani ja pidin suhteettoman lyhyen tauon työmäärään nähden. Työkaverit juttelivat keskenään eivätkä minun kanssani, vaikka olen yrittänyt kaikkeni olla mukava keskustelukumppani. Nauran paljon -taitaa olla osittain jännitysnaurahtelua kylläkin, mutta ei sen pitäisi näkyä-, ja yritin puhua milloin mistäkin, mutta joko en ole kiinnostava ihminen tai ärsytän kaikkia tai muuten vaan olen ihminen, johon halutaan pitää etäisyyttä. Näin käy liian usein. Naurettavaa tämäkin, mutta juu, masensihan sekin. Päivän päätteeksi pää tuntui raskaalta ja oli paha olo. Silmiin sattui ja näkökenttä oli rajallinen. Kaikki liikkeet tuntuivat epätodellisilta, ja välillä ihmettelin mitä milloinkin olin tekemässä.

Sitten lähdin salille, ja hirveä olo vain jatkui, stressi oli nakertanut itsensä pahasti taas pääni sisään, ja olo oli tuskainen. Harmittaa, että olin vähän töykeä poikaystävälle puhelimessa, mutta yritin välillä ihan tosissani olla edes suhteellisen reilu keskustelun aikana. Silti siitä jäi paha maku suuhun. Bussissa maisemat vilahtelivat ohitse, enkä oikein pystynyt rekisteröimään mitään. Masensi ihan järjettömästi, teki mieli vaan itkeä tai jotain. Nyt ajatus duuniin palaamisesta tuntui erittäin vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Muistin erään asian, jonka pomo oli muistuttanut ottamaan mukaan kun lähden. Unohdin sen tietenkin, ja nyt se palaa mieleeni koko ajan epämiellyttävänä sisäisenä kouraisuna, vaikka se ei ollut edes iso juttu. Miten tätä stressiä voi hallita??!

Mutta oli pakko mennä vielä kuntoilemaan, typerä päätös. Salilla alkoi olla oikeasti fyysisesti huono olo, ja välillä oli pakko mennä vain istumaan pukuhuoneeseen. Halusin vain lähteä kotiin. Seisoin olkapäälaitteen vieressä ja teki mieli nukkua. Toivottavasti koko viikko ei ole yhtä raskas, eihän se voi olla apua. Huominen pelottaa jo aika lailla, joudun tekemään pitkän päivän ja tiedän, että ainakin fyysisesti sama uusiutuu.

Silloin, kun aloin lapsena ensimmäisiä kertoja tiedostaa sen, etten kenties ole yhtä sosiaalinen tai että jännitän enemmän kuin toiset, tuskin osasin kuvitella, että vielä aikuisiälläkin se tulisi kiusaamaan - aikuisethan tietävät, mitä tekevät, ovat itsevarmoja ja sekin on itsestäänselvyys. Niin, täysi-ikäisyys tuli, ja vaikka ujous olikin helpompi työntää syrjään, siellä se vaani edelleen. Parinkymmenen hujakoilla oli vielä helppo tukeutua epävarmuuteen, vaikka olikin helppo opetella esittämään muuta. Mutta nyt, kun seuraava vuosikymmen tekee tuloaan, ei ole enää tekosyitä. Nyt tiedostan hyvin selkeästi, että tätä se tulee olemaan aina. En minä enää ihmisenä niin paljon muutu. Toivoa voi ja täytyy, että useimmat päivät olisivat hyviä päiviä, ja että huonoina päivinä oppisin olemaan antamatta sille kaikkea valtaa. Vaikka nyt se hallitseekin elämää.

Nyt. Ei ole mitään tekemistä, enkä jaksaisikaan tehdä mitään, liian kuluttava päivä. Ikävä poikaystävää. En ymmärrä, miksi työnnän häntä kauemmas, vaikka tarvitsisin nyt häntä niin paljon. Ja olen ilkeä. Ihan kuin olisin pahan päivän jälkeen oikeutettu kaatamaan aina kaiken hänen niskaansa. Ja nyt pidämme etäisyyttä sen takia. En haluaisi olla yksin, se tuntuu tyhjältä ja nakertavalta, katson kelloa ja ahdistaa miten paljon se jo on, ja samalla haluaisin vain mennä nukkumaan että saisin rauhan ja huominen voisi tulla jotta sekin olisi jo ohitse. Kuuntelen jokaista ääntä, mikä talossa kaikuu, mietin, miten peitän kaikki äänet, pistänkö korvatulpat, laitanko radion päälle. Miksei mikään ole hyvin? Millään lailla ei ole hyvä olla, on vain huonoja vaihtoehtoja. Hyvät vaihtoehdot ovat haalistuneet. Tämä talo, se on kutistunut, jokin sen seinissä kaikuu pahaenteisesti, ja jostain syystä huominen pelottaa ihan liikaa. Olisipa poikaystävä täällä :(.