Pääsiäinen

Vaikka jäin taas tänään yksin, taistelen vastaan. Täällä. Ulkona on taas lämmin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja niin meni pääsiäinenkin. Kotona. Täällä ei taaskaan ole muita.

Elämässäni ei paljon tapahdu, ja silti tapahtuu liikaakin, enimmäkseen pään sisällä, ja koska päiväkirjojen aloittamiset ovat tuhoon tuomittuja yrityksiä, teen sen täällä. Maailma näyttäytyy tällä hetkellä hitaana, yllätyksettömänä, ahdistavana ja nöyryyttävänä, ja ennen kaikkea kiusaavana.

Asiat, jotka on pakko saada hivutettua vähitellen ulos päästäni: ihmissuhteet, masennus, ahdistus, stressielämä, maailman epävarmuus, epävarmuus omaan itseeni, tulevaisuus, ymmärtämättömyys maailmaa kohtaan; kuinka paljon yhtä ihmistä voidaankaan kiusata.

Eilen menetin taas järkeni, kun poikaystävä sanoi, että tarvitsee vähän omaa aikaa minusta. Se tuntui pahemmalta kuin mikään, mitä hän on sanonut - luulin, että kaikki on turvassa tässä suhteessa, että me oltaisiin itsestäänselvyys, että tämä suhde on valovuosien päässä edellisestä, painajaismaisesta suhteesta. Mutta niin se alkoi viimeksikin, huomasin pikku merkkejä -poikaystävä ei halunnut enää tulla koko ajan lähelle, ei puhunut enää kivoja sanoja minusta, kyllästyi totaalisesti ja näytti sen. Lopulta olin vain yksin epätoivoineni kun hän piti ihan tarkoituksella itsensä ja omat juttunsa etäällä. Ja sitten se vain loppui, hän ilmoitti eräänä päivänä ettei halua enää nähdä, ja se oli sillä ohi, sitten ei enää nähty. Kuuden vuoden jälkeen, mutta mies olikin narsistipaska. Ei kai nyt voi käydä niin, kaikkihan on toisin tässä suhteessa -puhutaan rakkaudesta, suunnitellaan tulevaisuutta, ollaan läheisempiä, on yhteisiä juttuja... Niin no, ainakin oli, ennen kuin eilen havahduin taas mukaan siihen missä mennään. Mikä siinä on, että ymmärrän nämä asiat aina liian myöhään?

Hirveältä tuntuu nyt olla yhtäkkiä yksin. Kun vihdoin totuin siihen, että ollaan koko ajan yhdessä, nyt täytyykin tottua siihen, että minuun pidetään taas etäisyyttä. En usko, että pystyn oikeasti saamaan yhtäkään suhdetta toimimaan, niin kauan kuin on tämä helvetin masennus. Mikään ei tunnu hyvältä tai oikealta, kaikki on vastaan. Eilen ajattelin epätoivoisena, että jos nyt joudun jäämään tänne yksin -kun eniten tarvitsisin jonkun seuraa-, olisi pakko tehdä jotain että se loppuisi. Viinaa oli pakko ottaa, ja suunnitelmana oli vetää sellaiset kännit, että ehkä pystyisin tekemään jotain enemmänkin. En ole kertonut siitä kenellekään, enkä aio nytkään, sitä on niin vaikea kirjoittaa. Tosiasia on, että tekisin mitä vaan, jos pystyisin lopettaa tämän kaiken helposti ja nopeasti. Noloa, ja vaikea aihe, nämähän on jotain teinien juttuja, mutta silti, se ajatus pyörii jatkuvasti päässäni. Eikä kiusaavana, ei, vaan helpottavana.

Vuosien jälkeen tilanne palaa aina tähän. Nyt taitaa olla taas yksi huonoimmista kausista. Eikä se stressi ja ahdistus katoa itsestään enää, se on selvä. En tiedä, mitä sille pitää tehdä... paheneeko se vielä, tappaako se tämänkin suhteen, tuhoaa viimeisetkin mahdollisuudet hyvään työelämään, ruokkiiko se aina vaan lisää ahdistusta ja masennusta?

Olisipa voinut jättää eilisen päivän elämättä. Tai viimeiset kaksi viikkoa.