MIKSI

Mitä helvettiä nyt menin sekoilemaan! Ei voi olla totta! Rankan stressiviikon jälkeen oltaisiin vihdoin nähty poikaystävän kanssa lauantaina. Olin jo valmiiksi taas pahalla päällä kun näimme, ja annoin hänen taas kerran nähdä kiukkuni. No se lauantai-ilta kului vielä ihan rauhallisesti, vietimme yhdessä illan pitkästä aikaa, ja kaikki meni ihan normaalisti. Sitten aamulla olin taas tosi kiukkuinen jostain syystä. Ihan tyhjästä. Ja annoin sen näkyä, paitsi että tällä kertaa tein sen aloittamalla aamun keskustelemalla kylmästi kaikesta, mikä meillä on pielessä. Ja sanoin että tämä loppuu nyt tähän. Poikaystäväkin oli kylmä, oli vähän kuin ok sitten... Ja sitten suutuin entistä enemmän ja hän lähti lopullisesti. Ei tämän edes pitänyt päättyä, en ymmärrä miksi jauhoin monta viikkoa haluavani eron, vaikken edes halunnut, en oikeasti! Mitä hulluutta tällainen käytös! Ja nyt se on sitten ohi, siitä on nyt siis pari päivää. Ja jokainen minuutti tuntuu raskaana rinnassa, kova paino tuntuu kaikkialla ja olo on tuskaisempi kuin viikkoihin. MIKSI halusin vielä vähän pahentaa oloani, vaikka se oli tähänkin asti koko ajan niin huteralla pohjalla?!! MITÄ HELVETTIÄ AJATTELIN! Järkyttävä ikävä, ja kadun syvästi tällaisia tyhmiä puuskia, jotka vain vievät mukanaan ja siinä sivussa pilaan tahallaan elämäni. En pysty hallitsemaan käytöstäni ollenkaan, ja se on tosi pelottavaa!

Eilen näin ystävääni ja sain ajatukset pois koko asiasta ja dogasimme, mutta tänään olo on taas tietenkin sama - uskomattoman vaikea olla ja yrittää edes tehdä jotain. Poikaystävästä ei ole kuulunut mitään. Meille molemmille tällaiset asiat ovat yleensä olleet pysyviä, eli ne otetaan vakavasti eikä esim eroilla joka toinen viikonloppu. Tällaista ei ole koskaan tapahtunut.

Kaupassa käynti tuntui tosi vaikealta, en jaksaisi kävellä askeltakaan. Ja silti en pysty ainakaan makaamaan vain paikallani. Heräsin taas yöllä n.klo 3 aikaan ja valvoin kuuteen. Sitten heräsin klo 7, 8 ja klo 9 nousin sitten ylös kun oli niin jännittynyt olo ja sydän vain hakkasi, enkä saanut rauhaa ajatuksiltani.

Päätin jo eilen, että yritän korjata tämän virheeni. Ensin ajattelin typerästi odottaa viikon loppuun -taas joku ylpeysjuttu, mutta koska minä tämän aiheutin, minä sen myös lopetan ja mahdollisimman pian. Lähetin heti aamulla suoraan sängystä viestin hänelle, missä kerroin että koko juttu tuntuu virheeltä ja että hätiköin. Kerroin myös, että menen ensi viikolla lääkäriin vihdoin ja hankin lääkkeitä tähän masennukseen, kaikki voisi muuttua todellakin, ja voisin olla taas oma itseni. Se on totta, eilen päätin että nyt tämän täytyy loppua ja soitin lääkäriajan -pakko on asialle tehdä jotain, ei tämä ole ihmisen elämää, kun kaikki voisi olla hyvinkin niinkuin ennen.

Noh, viestiin ei ole tullut vastausta. Puhelin on kiinni. Ahdistaa, saako hän ollenkaan viestiäni. Vastaisi jo! Taitaa olla koulussa ja akku varmaan loppu ymym, mutta nämä tunnit kuluvat niin hitaasti ja toivoisin niin, että voisin jo mennä töihin huomenna paremmalla ololla. Nyt menivät siis taas vapaapäivät hukkaan, mutta se on nyt toissijaista. Tärkeintä on nyt yrittää pelastaa elämäni ainoat hyvät asiat. Jos tämä ei onnistu ja mokasin ihan totaalisesti, en tiedä miten pystyn elämään asian kanssa. Miten ikinä pääsen vanhoista traumoista eroon ja miten tulen kestämään tulevia, entistä pahempia ahdistuksia ja masennuksia. En halua edes ajatella asiaa, ei sellaista tulevaisuutta pysty edes kuvittelemaan.

Olen viimeiset pari päivää ajatellut paniikissa, miten voisin päättää päiväni, ettei tarvitse enää kestää yhtäkään päivää. Se vain tuntuu niin vaikealta. Olen lukenut foorumeja, eikä helppoa tapaa ole... paitsi ehkä lääkkeet, mutta en saa mistään kuitenkaan vahvoja lääkkeitä eivätkä nekään ole varmoja. Paitsi jos vetäisi sen pussin päähän kun olen vetänyt unilääkkeet. Moni menee junan alle.... en voisi edes kuvitella sellaista, ei kaikkeen vain pysty. Ja ranteiden viiltäminen on paitsi epävarmaa myös tuskallista ja hankalaa toteuttaa oikein.. olen niinsanotusti vähän kokeillut joskus, vaikkei sitä oikeastaan kukaan tiedäkään kunnolla, en kehtaa kellekään kertoa.

Haluan jo nämä ajatukset pois päästäni! Tiedän, että kuitenkin epäonnistuisin itsarissa enkä pystyisi ikinä kohtaamaan perhettäni ym sen jälkeen, ei ikinä. Olisi vaan niin mahtavan helpottavaa tietää, että tämä tuska päättyy nyt enkä tule sellaista enää koskaan kokemaan, en näitä pelkoja, en ajattelemaan mitään.

Toivon silti niin, että hän vastaa..... pakkohan hänen on vastaa. Hirveä ikävä, ja olen jo luvannut itselleni, että jos saan tämän korjattua, teen kaikkeni paremman muutoksen eteen. Lääkärillä käynti on yksi iso muutos, jos saisin toimivia lääkkeitä tähän masennukseeni. En ota enää poikaystävääni itsestäänselvyytenä ja KOHTELEN KUIN IHMISTÄ. Voisimme alkaa taas kokkailemaan yhdessä. Siirrän sängyn takaisin niin, kuin se oli syksyllä, kun pystyimme molemmat makoilemaan siinä ja jakamaan enemmän läheisyyttä. Kosken häntä enemmän, alan taas nauraa. Nauramme molemmat, ja olemme taas hyviä kavereita, niinkuin olimme vielä vähän aikaa sitten.

(miksi minulle tulee mieleen nämä asiat kuvasarjana, jotka näen hidastettuna maatessani verisenä vessan lattialla, viimeisinä kuvinani elämästä, jossa olisi voinut käydä hyvin....)

Voi tätä painoa, edes yksi pieni helpotus, edes yksi....

Äänet.

Eipä onneksi ollut niin paha päivä kuin eilinen. Eilinen oli helvettiä, stressi, yliaikaa töissä, illalla ihan liian väsynyt tehdäkseni mitään, ja vähän jo taas haastoin riitaa poikaystävälle, vaikka hän tuli vihdoinkin taas yöksi. Ja sitten menin vaatimaan, että loppuviikon haluan taas olla yksin. Harmittaa. Nyt sitten olen yksin. Koko yö meni sydämentykytyksillä, heräilin ja näin unta pelkästään töistä, töistä, töistä, ja kaikki siellä meni pieleen. Onneksi pystyin nukkumaan kellon herätykseen asti, vaikka välillä vähän pidempäänkin valvoin.

Tänään aamu alkoi huonosti, näin taas enteitä tämän päivän kulusta kaikkialla: yön kulku, meikkaus ei oikein sujunut millään, bussissa istuin huonolle paikalle ja pstävältä hieltä haiseva äijä istui takanani. Lannistuin jo odottamaan huonoa päivää.
Ihan sellaista siitä ei tullut, mutta mikänä ei voisi olla kamalampi päivä kuin eilinen. Jouduin tekemään taas pitkän päivän, ilmaiseksi tietenkin, ja menetin ensi viikon vapaapäivänkin, ja stressasin monesta asiasta mitä menin sanomaan muille, miksi en voisi joskus pitää enemmän suutani kiinni. Annan typerän kuvan itsestäni kun höpötän tyhmiä, vaikka se johtuu vain hermostuneisuudestani, en kestä puhumattomuutta, en halua antaa itsestäni ujoa kuvaa. Voisipa vaan olla ihan rauhassa hiljaa.

Illan tullen sekoilin vähän kassan kanssa. Joskus sitä on vaan on pää ihan sekaisin. Väsymys sekoittaa kaiken nopeasti. Ihmettelen vaan, miksi olen aina vähän ulalla kaikesta, eivät muut ole. Fyysisesti olen vähän väsynyt tai enemmän väsynyt, tai on jollain lailla huono olo. En jaksa edes seistä normaalisti paikoillani koko päivää niinkuin muut. Selkä tulee kipeäksi, jalat sattuvat, johonkin sattuu joka tapauksessa, jos ei muuten niin stressi horjuttaa tasapainoa ja vaikuttaa aivojen toimintaan. Join kahviakin, vaikka lupasin etten tänään joisi; oloni oli suht hyvä ennen sitä, mutta pomo sai heti aamusta masentumaan niin että halusin vain jotain "huumaavaa". Kahvi oli lähinnä. Jee. Sitten toinen juttunsa onkin se, millainen olo kahvista tulee.

Eikö kellään muulla ole näin vaikeaa päänsä kanssa? Kun omat aivoni jyskyttävät vaan koko ajan kärsimystäni ja elämän synkkyyttä pienistä asioista lähtien. Jokainen asiakas on oma jännitysnäytelmänsä, niistä pitää selvitä äkkiä. Haluan vain saada ne ulos liikkeestä, kunnialla. Mitä väliä, en saa kuitenkaan palkkaa, eipä liikkeen myyntiheilahtelut liikauta minua millään lailla. Aivan sama jos kaatuisi koko paska, olisi kiva olla näkemässä. Kaikilla niillä on rahaa ihan tarpeeksi, selviäisi sillä varmaan koko loppuelämänsä. Minä olen jo pohjamudissa rahallisesti, ihan sama.

Ja nyt siis yksin illan. Auton hurinat ulkoa saavat havahtumaan joka kerta, ajattelen että nyt siellä aletaan jyskyttää musiikkia. En kestäisi sitä, silloin sekoan (mikä ei ole uutta). Miten pystyn olemaan kuuntelematta kaikkia noita ääniä, rentoutumaan? Muuten hyvä olo, suihkun jälkeen rennot vaatteet päällä ja saan vain istua, mutta ne äänet. Juuri äsken joku avasi oven ja sulki sen. Se kaikui jyminänä rappukäytävässä. Joku jyskyttää taas, apua mikä se on??!! Miksei kotonaankaan saa olla rauhassa! Täytyy varmaan kuunnella vähän musiikkia että pääsen läpi tämän illan, sitten saan laittaa korvatulpat ja toivottavasti silloin ei kukaan soita niin lujaa musiikkia että kuuluisi läpi. Jos pystyisin nukkumaan suht hyvin tämän yön.

Taas jotain ääniä...

Tänään ja huomenna

Päivä alkoi hyvin, ei ahdistanut mennä töihin niinkuin yleensä. Ajattelin, että olen vihdoin tottunut siihen, ja oppinut tekemään siellä niin paljon, ettei tarvitse enää niinkään jännittää. paitsi että vähän titetenkin, sellainen turhan jännittäminen on niin tuttu osa elämää ollut aina, etten osaisi kuvitellakaan miltät untuisi elää ilmans itä. No, se tuskin on kovinkaan haitallista, mutta joskus jännitys kasvaa liian suureksi, ja silloin voi vain ihmetellä omaa tilaansa. Joka aamu töihin tai kouluun meneminen on aiheutanut sitä niin kauan kuin muistan, mutta että sellainenkin asia kuin kampaajalle meno tai kaverin kanssa kahville meno aiheuttaa usein epämukavaa jännitystä. Kuin pitäisi vain olla kotona liikkumatta ja hengittämättä, ettei vain keho ja mieli keksi jostain jotain ärsykettä. onkohan se normaalia, tai yleistä? Itselläni sitä on ollut aina, joten en jaksa siitä välittää. Mukavia ovat kuitenkin ne kerrat, kun on omituisen kevyt olo pään sisällä, kun ulkomaailma ei juurikaan haittaa, jännitys on poissa. Silloin huomaan olevani tavallista sosiaalisempikin.

Niin, duunissa sitten alkoi stressi heti aamusta, oli ehdittävä laittaa kauppakeskuksen tapahtumaa valmiiksi, koristella ym, ja koska työkaverini oli vastuussa ja tietenkin stressinä asiasta, huomasin heti, ettei hän osannut myöskään olla hirveän mukava minulle. Ja siitä alkoivat fiilikset pikkuhiljaa latistua. Pomo oli stressinä, ja inhottavana ihmisenä oli ilkeäkin päivän mittaan, ja jännitystaso kasvoi huippuunsa. Tein hullun lailla hommia, en uskaltanut lopulta edes seisoa paikoillani ja pidin suhteettoman lyhyen tauon työmäärään nähden. Työkaverit juttelivat keskenään eivätkä minun kanssani, vaikka olen yrittänyt kaikkeni olla mukava keskustelukumppani. Nauran paljon -taitaa olla osittain jännitysnaurahtelua kylläkin, mutta ei sen pitäisi näkyä-, ja yritin puhua milloin mistäkin, mutta joko en ole kiinnostava ihminen tai ärsytän kaikkia tai muuten vaan olen ihminen, johon halutaan pitää etäisyyttä. Näin käy liian usein. Naurettavaa tämäkin, mutta juu, masensihan sekin. Päivän päätteeksi pää tuntui raskaalta ja oli paha olo. Silmiin sattui ja näkökenttä oli rajallinen. Kaikki liikkeet tuntuivat epätodellisilta, ja välillä ihmettelin mitä milloinkin olin tekemässä.

Sitten lähdin salille, ja hirveä olo vain jatkui, stressi oli nakertanut itsensä pahasti taas pääni sisään, ja olo oli tuskainen. Harmittaa, että olin vähän töykeä poikaystävälle puhelimessa, mutta yritin välillä ihan tosissani olla edes suhteellisen reilu keskustelun aikana. Silti siitä jäi paha maku suuhun. Bussissa maisemat vilahtelivat ohitse, enkä oikein pystynyt rekisteröimään mitään. Masensi ihan järjettömästi, teki mieli vaan itkeä tai jotain. Nyt ajatus duuniin palaamisesta tuntui erittäin vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Muistin erään asian, jonka pomo oli muistuttanut ottamaan mukaan kun lähden. Unohdin sen tietenkin, ja nyt se palaa mieleeni koko ajan epämiellyttävänä sisäisenä kouraisuna, vaikka se ei ollut edes iso juttu. Miten tätä stressiä voi hallita??!

Mutta oli pakko mennä vielä kuntoilemaan, typerä päätös. Salilla alkoi olla oikeasti fyysisesti huono olo, ja välillä oli pakko mennä vain istumaan pukuhuoneeseen. Halusin vain lähteä kotiin. Seisoin olkapäälaitteen vieressä ja teki mieli nukkua. Toivottavasti koko viikko ei ole yhtä raskas, eihän se voi olla apua. Huominen pelottaa jo aika lailla, joudun tekemään pitkän päivän ja tiedän, että ainakin fyysisesti sama uusiutuu.

Silloin, kun aloin lapsena ensimmäisiä kertoja tiedostaa sen, etten kenties ole yhtä sosiaalinen tai että jännitän enemmän kuin toiset, tuskin osasin kuvitella, että vielä aikuisiälläkin se tulisi kiusaamaan - aikuisethan tietävät, mitä tekevät, ovat itsevarmoja ja sekin on itsestäänselvyys. Niin, täysi-ikäisyys tuli, ja vaikka ujous olikin helpompi työntää syrjään, siellä se vaani edelleen. Parinkymmenen hujakoilla oli vielä helppo tukeutua epävarmuuteen, vaikka olikin helppo opetella esittämään muuta. Mutta nyt, kun seuraava vuosikymmen tekee tuloaan, ei ole enää tekosyitä. Nyt tiedostan hyvin selkeästi, että tätä se tulee olemaan aina. En minä enää ihmisenä niin paljon muutu. Toivoa voi ja täytyy, että useimmat päivät olisivat hyviä päiviä, ja että huonoina päivinä oppisin olemaan antamatta sille kaikkea valtaa. Vaikka nyt se hallitseekin elämää.

Nyt. Ei ole mitään tekemistä, enkä jaksaisikaan tehdä mitään, liian kuluttava päivä. Ikävä poikaystävää. En ymmärrä, miksi työnnän häntä kauemmas, vaikka tarvitsisin nyt häntä niin paljon. Ja olen ilkeä. Ihan kuin olisin pahan päivän jälkeen oikeutettu kaatamaan aina kaiken hänen niskaansa. Ja nyt pidämme etäisyyttä sen takia. En haluaisi olla yksin, se tuntuu tyhjältä ja nakertavalta, katson kelloa ja ahdistaa miten paljon se jo on, ja samalla haluaisin vain mennä nukkumaan että saisin rauhan ja huominen voisi tulla jotta sekin olisi jo ohitse. Kuuntelen jokaista ääntä, mikä talossa kaikuu, mietin, miten peitän kaikki äänet, pistänkö korvatulpat, laitanko radion päälle. Miksei mikään ole hyvin? Millään lailla ei ole hyvä olla, on vain huonoja vaihtoehtoja. Hyvät vaihtoehdot ovat haalistuneet. Tämä talo, se on kutistunut, jokin sen seinissä kaikuu pahaenteisesti, ja jostain syystä huominen pelottaa ihan liikaa. Olisipa poikaystävä täällä :(.

Pääsiäinen

Vaikka jäin taas tänään yksin, taistelen vastaan. Täällä. Ulkona on taas lämmin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja niin meni pääsiäinenkin. Kotona. Täällä ei taaskaan ole muita.

Elämässäni ei paljon tapahdu, ja silti tapahtuu liikaakin, enimmäkseen pään sisällä, ja koska päiväkirjojen aloittamiset ovat tuhoon tuomittuja yrityksiä, teen sen täällä. Maailma näyttäytyy tällä hetkellä hitaana, yllätyksettömänä, ahdistavana ja nöyryyttävänä, ja ennen kaikkea kiusaavana.

Asiat, jotka on pakko saada hivutettua vähitellen ulos päästäni: ihmissuhteet, masennus, ahdistus, stressielämä, maailman epävarmuus, epävarmuus omaan itseeni, tulevaisuus, ymmärtämättömyys maailmaa kohtaan; kuinka paljon yhtä ihmistä voidaankaan kiusata.

Eilen menetin taas järkeni, kun poikaystävä sanoi, että tarvitsee vähän omaa aikaa minusta. Se tuntui pahemmalta kuin mikään, mitä hän on sanonut - luulin, että kaikki on turvassa tässä suhteessa, että me oltaisiin itsestäänselvyys, että tämä suhde on valovuosien päässä edellisestä, painajaismaisesta suhteesta. Mutta niin se alkoi viimeksikin, huomasin pikku merkkejä -poikaystävä ei halunnut enää tulla koko ajan lähelle, ei puhunut enää kivoja sanoja minusta, kyllästyi totaalisesti ja näytti sen. Lopulta olin vain yksin epätoivoineni kun hän piti ihan tarkoituksella itsensä ja omat juttunsa etäällä. Ja sitten se vain loppui, hän ilmoitti eräänä päivänä ettei halua enää nähdä, ja se oli sillä ohi, sitten ei enää nähty. Kuuden vuoden jälkeen, mutta mies olikin narsistipaska. Ei kai nyt voi käydä niin, kaikkihan on toisin tässä suhteessa -puhutaan rakkaudesta, suunnitellaan tulevaisuutta, ollaan läheisempiä, on yhteisiä juttuja... Niin no, ainakin oli, ennen kuin eilen havahduin taas mukaan siihen missä mennään. Mikä siinä on, että ymmärrän nämä asiat aina liian myöhään?

Hirveältä tuntuu nyt olla yhtäkkiä yksin. Kun vihdoin totuin siihen, että ollaan koko ajan yhdessä, nyt täytyykin tottua siihen, että minuun pidetään taas etäisyyttä. En usko, että pystyn oikeasti saamaan yhtäkään suhdetta toimimaan, niin kauan kuin on tämä helvetin masennus. Mikään ei tunnu hyvältä tai oikealta, kaikki on vastaan. Eilen ajattelin epätoivoisena, että jos nyt joudun jäämään tänne yksin -kun eniten tarvitsisin jonkun seuraa-, olisi pakko tehdä jotain että se loppuisi. Viinaa oli pakko ottaa, ja suunnitelmana oli vetää sellaiset kännit, että ehkä pystyisin tekemään jotain enemmänkin. En ole kertonut siitä kenellekään, enkä aio nytkään, sitä on niin vaikea kirjoittaa. Tosiasia on, että tekisin mitä vaan, jos pystyisin lopettaa tämän kaiken helposti ja nopeasti. Noloa, ja vaikea aihe, nämähän on jotain teinien juttuja, mutta silti, se ajatus pyörii jatkuvasti päässäni. Eikä kiusaavana, ei, vaan helpottavana.

Vuosien jälkeen tilanne palaa aina tähän. Nyt taitaa olla taas yksi huonoimmista kausista. Eikä se stressi ja ahdistus katoa itsestään enää, se on selvä. En tiedä, mitä sille pitää tehdä... paheneeko se vielä, tappaako se tämänkin suhteen, tuhoaa viimeisetkin mahdollisuudet hyvään työelämään, ruokkiiko se aina vaan lisää ahdistusta ja masennusta?

Olisipa voinut jättää eilisen päivän elämättä. Tai viimeiset kaksi viikkoa.