Hiljenneet muistoni

Puhelin edelleen hiljainen... ei viestejä, ei puheluita.... onko nyt jo viides päivä? Vai kuudes? Kaikilla oma elämänsä.... tietävät tilanteen, mutta ilmeisesti kuvittelevat että riittää, kun kerran puhuttiin puhelimessa, vaikka silloin kaikki oli vasta alussa, se oli shokkipuhelua silloin mutta tämä on pahempaa! Nyt, kun tarvitsisin edes jonkinlaista yhteydenottoa, edes joku kysyisi miltä nyt tuntuu mutta ei.

Tää paska elämäni on ollut irrottautumista niin kauan kuin muistan.... ensin silloin kun lukio loppui, jouduin jättämään taakseni ainoan parhaan kaverini, jonka kanssa olin kahdestaan viettänyt viimeiset viisi vuotta tai enemmänkin. Hän halusi vain lähteä maailmalle, ja siinä sitten oltiin ihan yksin, kokonainen vuosi kotona tekemättä mitään, vanhempien ahdisteltavana kun olin niin saamaton.... Sitten muutin pois kotoa, kauas, oli silloin olevinaan niin hyvä vaihtoehto vaikka oli vain pari tuttua paikkakunnalla. Perhe jäi satojen kilometrien päähän, ja sitä henkistä irrottautumista kestikin sitten vuosikausia.... Ja alkoihan se helpottaa sen yhden paskan takia, johon kehittyikin sitten jälleen uusi henkinen riippuvuus. Ja sitten kun hän keksi kyllästyä minuun, olin taas ihan yksin ja kämpälläni seiniä tuijottaen. Ei kavereita, ei ketään. Ei yhteydenottoja. Sitten kun sain hänet takaisin ja aloin luottaa, hän keksikin kyllästyä uudelleen. Kaverit menivät hänen mukanaan. Yksin viikkokausia kämpässäni. Ei yhteydenottoja keneltäkään. Menin siskon luo, kehitin henkisen riippuvuuden, koska muutakaan ei ollut. Sitten jossain vaiheessa oli palattava takaisin tänne, koska tämähän on "koti". Oli totuteltava taas tänne, aloitettava alusta. Ja löysin uuden paskan. Aloin luottaa taas, asuimme "yhdessä" ensimmäistä kertaa elämässäni. Noniin, ja loppu löytyykin sitten täältä. Kyllästyi > tyhjä kämppä> hiljaisuus. Jokainen kiinnekohta pettää, ainoa perusasia, joka elämässäni säilyy, on tämä kämppä. Ja hiljaisuus. Oma olemassaoloni, johon ei liity muita tai mitään. Hiljaisuus näissä seinissä, puhelimessani, päässäni. Irrottautuminen, johon ei koskaan totu. Kaverit, jotka ovat niin helvetin läpinäkyviä siellä jossain kaukaisuudessa, joihin minulla ei mitään oikeutta.

Kukaan ei soita, koska masennan. Ahdistan ja inhotan, vaikka en tunteitani kunnolla edes näytä. Pelkkä tilanteeni riittää. Masennan ja minut on pidettävä kaukana. Suljettava tänne, jälleen, piiloon.

Nukuin huonosti niinkuin aina, eiliset siiderit meni päähän yllättäen ja nukuin niiden mukana. HIRVEITÄ unia!!! Ja todentuntuisia, pelkkä puhelinsoitto siltä yhdeltä, vastaukseni siihen, keskustelumme ja toivonkipinät, ja herääminen olivat liikaa. Itkin koko aamun ja piti samalla yrittää valmistautua töihin. Vituttaa että pitää edes yrittää jaksaa tätä!!!! SAIRASTA!!!!!! Töissäkin minua välteltiin, meni monta tuntia taas niin että keskenään keskusteltiin mutta ei kanssani. Huorat, vitun paskanaamat. HUORAT. Ja "kaveritkin" on HUORIA. "Ystävät". Perheen kanssa en ole kunnolla soitellut aikoihin, miksiköhän. Yrittänyt olla kiltti kaikille, reilu, kohdella oikein ja olla vastaanottavainen niille kaikille, kukaan niistä ei tiedä tätä puoltani. Ja silti, ei kelpaa. Kai ne näkee sen taustalla, ja siksi pitää turvallisen välimatkan päässä. HUORAT. En tarkoita perhettäni. Mutta se yksi paskanaama. HUORA. Joka omaa oloaan helpottaakseen jätti tämän tuskan ja repivän kivun minulle, pääsi siitä eroon tuosta vain nappia painamalla, ihan niinkuin edellinenkin paskanaama. Jotta heillä olisi vähän vielä kivempaa, on jonkun toisen kärsittävä heidänkin kärsimyksensä. Heillä on nyt kivaa. Heidän olonsa on ihan hyvä, ei mitään valittamista. Paitsi että varmaan "vituttaa koulu, kun ei jaksaisi herätä aamulla. Vituttaa kun en tiedä saanko kesätöitä. Vituttaa kun kaikki pyytää baariin vaikka ei jaksais. Vituttaa kun vähän toi ohimolohko kaljuuntuu, vaikka minähän olen ikinuori". Niin. Niillä on nyt kaikki vähän kivempaa.

HUORAT.

Aamu meni vähän paremmin yhtäkkiä, kun yksi ajatus tuli päähäni. Huomenna, lauantaina, kun pääsen töistä, pääsen vihdoin ostamaan kunnon viinaa,e i mitään paria siideriä. Niin, viinaa, ja sitten menen apteekin kautta. Ostan sen ison paketin aspiriinia ja otan 15-30 kpl. Ei tule hirveää epäröintiä, koska se tuskin on tarpeeksi iso määrä tehdäkseen niin hirveää vahinkoa. Se on hyvä kokeilumäärä. Ihan koska muutakaan en keksi nyt, neuvot on loppu. Ja koska se ajatus parantaa oloa ihan hirveästi. On toiveikas ja odottavainen olo. Se määrä myös luultavasti saa voimaan pahoin ja saattaa tottakai aiheuttaa ongelmia, ja parhaassa tapauksessa myös paras saattaa tapahtua. Mutta se on hyvä määrä ollakseni jostain syystä myös turvallisin mielin. Jos otan 50, epäröin ja peräännyn, tottakai. Nyt en peräänny, odotan sitä niin helvetisti. Toivottavasti olen yliherkkä ja menen heti koomaan, ja koska kukaan ei ole tulossa hakemaan, se tästäkin paskasta sitten. Ja sitten, kun olen maannut viikon tai pari, talonmies tulee ihmettelemään haisevaa olemustani.

Tämä on jostain syystä ensimmäinen kerta, kun en hirveästi välitä, mitä perheeni tulisi ajattelemaan asiasta. Ennen se on ollut iso tekijä, en ole halunnut järkyttää heidän maailmaansa, enkä tehdä samaa mitä minulle tehdään aina, eli sitä tuskan siirtämistä toisille. MUTTA olen vahvasti sen huomannut, että heillä on oma elämänsä ja omat kiinnekohtansa. Tieto olisi järkyttävä, mutta koska minä en oikeastaan kuulu heidän elämäänsä millään tavoin, se ei muuttaisi ollenkaan heidän jokapäiväistä elämänkulkuaan. Me emme soittele viikoittain, yhteydenotot ovat aina vaan harvemmassa. Ja vaikka tiedän, että he välittävät, heillä on muitakin joista välittää, ja minä olen niistä kaukaisin. En vaikuta tällä kenenkään elämään suuremmin.

Olisi kiva saada edes yksi tekstiviesti. Olen ajatellut tyhmänä, että vielä se tulee, "oikealla" hetkellä, mutta eihän se tule. Kukaan ei tule estämään, antamaan syytä jatkaa, tekemään asioita paremmaksi. Kukaan ei ole tulossa, koska kukaan ei aiemminkaan tullut. Itse minä itseni nostin joka kerta sieltä toivottomuudesta, ja nyt en enää edes halua tehdä niin. En halua, ei mitään mielenkiintoa. Ihanaa, jos tämä paska loppuisi. IHANAA. Menköön pois tämä ajan riekale, joka on pysähtynyt kiroukseeni, menköön pois!

Töissä pyöri mielikuvia elämästäni, melko lailla tuskaisia, kuvia lapsuudesta, eletyistä paikoista, ja eniten tietenkin kipeitä muistikuvia tilanteista, "elämäni parhaasta vuodesta", viimeisestä vuodesta, joka on tuorein. Oli pakko työntää ne kuvat pois, koska huomasin, ettei yhteenkään liity mitään kaunista, mitään muistelemisen arvoista. Kaikista tuli hirveitä kylmiä väreitä, pahoja, pahoja tunteita. Kaikki kaunis muuttuu pahaksi. Vääristyy. Koko ajan hyppää mieleen se kaunis kuva viime kesältä, yölliseltä pimeältä laiturilta jossa olimme sylikkäin, kukka hiuksissani. Jostain syystä se kuva palaa koko ajan uudelleen ja uudelleen mieleeni. Ja jostain syystä se on hirvein muistoni, se, joka aiheuttaa paniikkia, joka on työnnettävä heti pois. Menköön kaikki POISPOISPOIS!!! VITTU!!!!

Mutta huomenna. Huomenna toivottavasti tämä kirouksen suunta kääntyy! Tulisipa syvä, lopullinen tajuttomuus! Luultavasti huominen jää mieleeni yhtenä niistä torjuttavista muistoista, päivänä, jolloin sain maksavaurion ja maksasiirteen ja koin elämäni hirveimmät tuskat, tai päivänä, jolloin oksensin ensimmäistä kertaa matolleni ja jäin siihen nukkumaan, mutta mitään ei ole jos ei ole toivoa, ja toivoa ei ole jos ei ole VAIHTOEHTOJA! Ja nyt ei ole mitään muuta. Huomenna haluaisin nukkua viimeisenä ajatuksenani se kesälaituri, eikä se enää tuntuisi pahalta, mikään ei tuntuisi. Pystyisin vihdoin vastaanottamaan tämän kaiken, ja sitten menisin itsekin pois.

Huominen <3

Huorapäivä

VITTU en jaksa. Kaikki meni päin helvettiä tänään töissä, en osannut mitään ja mokasin kaiken minkä mokata voi ja nolasin itseni täysin. Ja erehdyin sanomaan työkaverille erosta ja melkein aloin itkemään ja olin negatiivinen ja nolottaa!! Huominen töihin meno on siis entistä vaikeampaa. VITTU! Kiva olla nyt niinku joku teini mutta ihan sama kai sitten olen vielä 10 vuoden jälkeenkin NIIN.

Hirvee levottomuus, hengenahdistus ja vaikea olla, en pysty olemaan paikoillani ja en kestä omaa päätäni! Kiva kun ei kukaan edes välitä, viimeksi silloin joskus lauantaina olen kuullut muista ihmisistä, ei soittoja, ei viestejä. Kiva huomata ettei kukaan tajua eikä ota vakavasti eikä välitä. Kiva huomata että näin hyvällä pohjalla ihmissuhteetkin koko ajan olivat. Kaikilla on jotain muuta, ja miksi ottaa yhteyttä siihen jolla menee huonosti, kun sehän voisi vaikka pilata päivän!!!

Oli pakko ostaa siideriä, vaikka olisi tehnyt mieli viinaa. Huomisesta olisi kuitenkin tullut entistä paskempi päivä jos olisin viinaa ottanut, eli kai sitä vielä pari päivää kestää. Juon nyt sitten ilmeisesti joka toinen päivä tai jotain. Se niistä terveellisistä elämäntavoista, laihiksesta ja salista, joiden eteen ponnistelin talvella. Nyt se kaikki menee hukkaan. Poltan ihan helvetisti, koko ajan menee röökiä ja koko ajan paha maku suussa ja koko ajan rahaa menee. Haluun dogaa kunnolla!!!! Ja voi vittu kun saisi sen aseen edes jostain niin saisi posauttaa päänsä paskaksi!!!!

En haluu töihin mennä enää! Enkä haluu kotona olla enää. Menin kaupungin kautta kotiin tänään enkä pystynyt olemaan siellä ihmisvilinässä, järjettömän vaikeaa oli seistä bussipysäkillä ja säpsähtää jokaista ihmistä joka käveli ohi liian läheltä, jokaista ääntä vaikka siellä oli ihan helvetisti väkeä juhlimassa. Kävin siis vain hakemassa pari siideriä ja suoraan bussipysäkille, mutta sekin oli liikaa. Hengittäminen tuntui koko kehossa, ja hirvee vilutus. Pää oli jotenkin ihan sekaisin. Johtuu varmaan siitä energiajuoman, kahvin ja tupakan määrästä.

Ja sitten tulin taas kotiin. Täällä ei ole mitään. Tuoli, jolla istua. Kenenkään kanssa ei voi puhua, mitään ei voi tehdä. Tämä pieni helvetin kämppä josta on tullut vuosien aikana loukko ja vankila. Ikinä täältä ei pääse pois, nyt se viimeinenkin mahdollisuus on mennyt. Nyt kai kuolenkin tähän paskakämppään. Kehtasinkin luulla, että pääsisin tästä joskus pois.

Tekisi niin vitusti mieli ostaa ne aspiriinit. Vielä vaan mietin, että miltä se vuotava vatsahaava sitten tuntuu. Tai se, kun maksa pettää. Tai kun nestettä alkaa kertymään aivoihin. Hullun ininä korvissa, jota kuuroutuminen vahvistaa. Ja se, miltä tuntuu jälkikäteen herätä kun kroppa on kärsinyt tuon kaiken. Eikö ihmistä saa hengiltä millään! Toiset kupsahtelee noin vaan, mutta ne jotka eivät ole minkään arvoisia eivätkä elä ihmisen arvoista elämää ovat täällä vaan edelleen, kärsimässä, loppuun saakka. Vain kärsivä ihminen elää täyspitkän elämän. Kaikki muut joutuvat lähtemään vasten tahtoaan, raahaten, mutta MEitä ei tule kukaan hakemaan. Ei kai meitä sitten muuallekaan haluta, jätetään vain tänne maailmojen roskakoriin ja toivotaan, että pysymme piilossa valittamassa. Sinne kukaan EI NÄE.

Ihan sama

Ahdistaaaaa mennä töihin!! En halua lähteä täältä mihinkään! Viime yönä ensimmäisen kerran valvoin taas aamuyöstä, vaikkakaan en pidempään kuin puoli tuntia, mutta se niistä nukkumislääkkeistä sitten taas. Ihan sama jos menen valittamaan, ettei ne toimi. Eiköhän noita turvallisia, toimimattomia lääkkeitä ole vielä kiva lista kokeiltavana, eli en mene takaisin. Enkä hae masennuslääkkeitä. Ei se mitään toimivaa koskaan anna kuitenkaan. Aspiriini pyörii vieläkin mielessä, on edes yksi oljenkorsi.

Hirveää oli taas tänään herätä. Unessa kaikki oli unohdusta, elin jotain toista elämää ja toista tilannetta, ja sitten heräsin ja hirveä aalto hyökyi taas ylitseni. Uusi päivä. Tämä tilanne. Kaikki se negatiivisuus. Pitäisi jaksaa mennä töihin.

En varmaan jaksa puhua kenenkään kanssa siellä.... tuntuu ihan ylivoimaiselta yrittääkään. Katson koko ajan puhelinta, ihan kuin siihen olisi kukaan soittanut tai lähettänyt viestiä. Eilen tuli myös tyhmä varmuus, etä kyllä hän ottaa vielä yhteyttä, mutta tapahtuiko viimeksikään niin? Tai sitä edellisellä kerralla? Hyvin epätodennäköistä, ja varmaankin vaikka ottaisi, se tapahtuisi silloin, kun olen jo päässyt yli ja paremmalla ololla ja kaikki alkaisi taas alusta..... Ja juuri kun olisin uskaltanut taas luottaa häneen, tulisi kyllästyminen ja tässä oltaisiin taas. Kuinka paljon ihmisen pää voi tällaista kestää? Kaiken muun ahdistuksen lisäksi joudun kestämään pahimmat pelkoni uudelleen ja uudelleen. Vihaan, vihaan ja vihaan niin PALJON!!!!!!!!!!!!!!!!!

Mutta parempi olisi, jos nyt tästä kerrasta ottaisin opiksi enkä jäisi odottamaan seuraavaa kertaa. Tai odottaisi, että olo "paranisi", vain jotta saisin todeta taas sen "perusahdistuksen" ja "tyhjästä" masentumisen ottavan taas vallan. EI en aio siihen päätyä taas. Jotain on tehtävä, ja mieluiten pian.

Paitsi nyt lähdettävä töihin. Pitäisi meikkaa, EN HALUA! Vitutti eilenkin pestä pyykkejä, turhaa! Ja kaiken lisäksi menen tekemään taas ilmaista työtä, hienosti menee. Tulisi edes paljon rahaa, niin voisin kanavoida sen tähän tilanteeseen tavalla tai toisella.

Vittu.

Helvetissä. Jälleen.

Kaikki alkoi taas alusta... Ihmettelen, miksi ennen oikein ahdistelin turhista asioista. Sain hänet takaisin, ja hän dumppasi minut. Kaiken tämän jälkeen. En jaksa eritellä, koska kuulostaa kuitenkin kliseiseltä paskalta taas. Ahdistus on voimakkaampaa kuin koskaan... Vituttaa tehdä asioita, en halua tehdä mitään ja tänään jouduin menemään johonkin koulutukseen, joka kesti 8 tuntia! Se oli kärsimystä, hirveitä aaltoja paniikkia hyöhyi välillä ylitseni kun mieleni palasi tilanteeseeni, enkä voinut näyttää sitä kenellekään, välillä meinasi tulla itku, ja piti pysyä peruslukemilla, koska vastapäätä, kaikkialla ympärilläni, istui ihmisiä ja kaikilla oli niiin kivaa!! Ja 8 tuntia. Niillä ihmisilläe i ollut aavistustakaan, millaisessa helvetissä olin siellä yksin. Ja kaiken lisäksi piti vielä kertoa itsestään, ja puhuminen tuntui pahimmalta juuri silloin, kun en muutenkaan olisi kestänyt nähdä ketään, enkä olla missään. Hirveä, julma helvetti!!! Tuskaa, fyysistä painoa ja kipua, hirveä, hirveä helvetti!!!!!

Ei välittänyt, vaikka sanoin alussa, että pelkään että minuun taas kyllästytään. Että kaikki kauniit puheet ovat vain puheita. Ja olivathan ne. Taas. Ei ole ketään, olen ihan yksin, kaikki se elämä, josta olin kiitollinen joka päivä, on poissa. Nyt on vain tämä helvetti. Miten voikaan tuntua näin sietämättömältä hengittää!

Olen selannut netissä nyt 2 tuntia yliannostusjuttuja... asprinista. Sillä saisi itsensä hengiltä. Luultavasti aikamoisen tuskan seurauksena kuitenkin. Kestäisinkö sen vuotavan vatsahaavan, kaikki ne kivut? Aiheuttaa kuitenkin sekavuuttakin ym., joten se voisi hämärtää kivun tunnetta. Ja tietenkin alkoholi myös. Pelottaa vaan, että menee pilalle, en halua oksentaa ja seuraavana päivänä hirveiden kipujen takia ryömiä sairaalaan kertomaan, mitä olen tehnyt. Olen lukenut muistakin vaihtoehdoista, ja vaikka niin moni onnistuu, ihmistä on kuitenkin niin helvetin vaikea saada hengiltä!! Viikonloppuna päätin, että tänään teen sen ja radikaalisti. Vaihtoehdot olivat juna tai aurajoki. Menin yöllä baari-illan jälkeen rantaan ja tuijotin mustaa vettä, ja houkutus oli niin kova hypätä. Lähellä oli kuitenkin ihmisiä, enkä tehnyt sitä. En tiedä, olisinko muutenkaan kun olen yksi helvetin pelkuri. Tottakai se sattuu, jos kuolee, aika hankala sitä on täysin kivuttomasti tehdä! Vitun kipu!!!! Enkä tule koskaan saamaan sellaisia vahvoja lääkkeitä, että saisin sen tehtyä. Jos olisi ase, ampuisin melko varmasti, tiedän sen. Tietenkään en sellaista mistään saa, enkä tiedä aseista tarpeeksi tehdäkseni sen oikein. Epäonnistuminen varjostaa taas. Ihana ajatus olisi istua omalla sängylläni ja osoittaa itseäni aseella.... voin kuvitella epäröinnin hetken, painanko, enkö paina.... ja ajattelisin vain että anna mennä! ja painaisin ennen kuin ehtisin miettiä enempää. Niin se menisi. Se olisi ainoa melko varma keino. Voin kuvitella käveleväni jopa jonnekin kauas junaradan varteen, mutta kun juna tulisi, katsoisin vaan kun se menee ohi, enkä varmasti uskaltaisi hypätä. Siksi miehet onnistuvat useammin itsemurhissa, he tekevät rajumpia valintoja ja päättävät tehdä sen ja tekevät. Naiset pelkäävät kipua.

Auttakaa.... miten pääsen pois???? En halua edes ajatella elämän jatkamista, koska kaikki palaa aina tähän samaan tilanteeseen, suurimmat pelkoni toteutuvat aina, tämä elämä on kirottu, minusta ei ikinä tule onnellista, enkä tule ikinä ajattelemaan, että elämä olisi edes siedettävää. Pakko päästä pois!!! Pakko! Ihan sama minne päätyy kuoleman jälkeen, varmaa on, että nämä ajatukset, tämä olo, loppuisi. Koska tämä on se ainoa oikea helvetti.